Heräsin jo ensimmäisen karsintakierroksen aikana pohtimaan, miksi kaapeista löytyy vaatekappaleita, jotka sykähdyttävät edelleen yhtä paljon kuin ostettaessa, mutta joita ei ole silti käytetty kuin kerran - jos sitäkään. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Vaatteet, joita säästelee erityisiin hetkiin tai tuleviin juhliin - käyttötilanteisiin, joita ei kuitenkaan tule kun valitseekin päälleen jotain tutumpaa, mukavampaa.

Konmarin pääperiaatteiden mukaan iloa tuottavat asiat on tarkoitus säilyttää, mutta mitä arvoa on vaatteilla, joita ei koskaan pidetä?

Lyhykäisen Konmari-historiani hienoimpia oivalluksia on ollut se, että mikään ei ole liian hyvää minulle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että kaikki jo ostamani vaatteet ansaitsevat tulla puetuiksi päälle. En aio enää pantata kaapissa vaatekappaleita vain niihin parempiin tilaisuuksiin, vaan otan iloa tuottavat yksilöt rohkeasti käyttöön.

Tätä myötä esimerkiksi valmistujaismekkoni on muuntunut asialliseksi hautajaisvaatteeksi, särmäksi messuasuksi sekä ihan arkiseen toimistokäyttöön. Siitä on tullut sanalla sanoen yksi lempivaatteistani.

Totta kai garderobiin kuuluu edelleen jokunen yksilö, jotka poimitaan päälle vain erityisiin tarkoituksiin, mutta järkevän kulutuksen näkökulmasta lienee parempi säilyttää paria juhlavaatetta kuin ostaa joka tilaisuuteen uusi. Klassinen pikkumusta todella on erinomainen vakiovaruste vaatekaappiin, sillä sen kanssa asuvalinta menee harvoin pieleen. Sain huomata tämän muutama vuosi sitten hätäshoppailtuani kyseisen koltun vain neljä tuntia ennen firman pikkujouluja. Enää en jää pulaan, kiitos vain Coco Chanel!

Havainto on saanut minut arvioimaan kriittisemmin ostoaikeitani. Jatkoon pääsevät sellaiset vaatekappaleet, jotka on helppo yhdistää muihin pukimiin tai jotka voisin laittaa päälle vaikka saman tien. Minun maailmani ei kaipaa enää yhtään "sitten kun" -vaatetta.

Mikään ei ole liian hyvää minulle. 

Siihen kiteytyy muutakin, nimittäin kysymys laadusta ja vaatteen alkuperästä. Aihe on ajankohtainen, sillä eettisestä näkökulmasta kaappini ei totta tosiaan kestä päivänvaloa vielä kovin hyvin.

Olen siirtynyt kemppariosastoilta luonnonkosmetiikkaan, joten luontevasti myös tekstiileissä kiinnostavat luonnonmateriaalit, kuten puuvilla, pellava ja villa. Poly-jotain-vaatteiden osuus kaapista vähenee onneksi luonnollisen poistuman kautta, sillä niiden polku on usein lyhyt ja nyppyinen.

Olemme puolison kanssa kaiken kaikkiaan aika laatutietoisia -  olemme niitä asiakkaita, jotka istuvat sovituskopissa syynäämässä ompeleiden siisteyttä ja pitoa tai metsästävät silmä lasissa kiinni ilmakuplia Kivituikuista. Oikeita myymälähenkilökunnan painajaisia.

Kyse ei ole erityisestä hifistelystä, vaan siitä, että haluamme vastinetta rahalle, isolle tai pienelle. Lisäksi vihaamme sydämestämme vaihto- ja palautusrumbaa. Kukapa nyt välttämättä haluaisi sen maanantaikappaleen?

Kuitenkin vuosia pidin onnistuneina hankintoina mahdollisimman edullisia ja isolla alennuksella löytämiäni vaatteita. Olen saanut nähdä sen kiillon himmenevän nopeasti. Ilo harkitsemattomasta heräteostoksesta sammuu yhtä vikkelästi kuin akryyli kulahtaa, joten voin rehellisesti sanoa, että hinta ei ole minulle enää käypä ostoperuste. En tarvitse mitään vain siksi, että se on halpaa.

Perehdyttyäni muutamien blogien kautta eettiseen muotiin, ajattelin sen alkuun olevan liian kallista kaltaiselleni kuluttajalle. Sittemmin olen oppinut ajattelemaan, että vaatteeseen voi myös sijoittaa, jos rahalle saa muutakin vastinetta kuin hetken hyvän mielen. 

Miten minä sitten pukeudun?

Äitiyden myötä minusta on tullut huomattavan mukavuudenhaluinen pukeutuja. Vakiovarusteeni ovat legginsit ja jokin rento mekko. Nimitän yläosien kokoelmaani leikillisesti kaavuiksi, sillä vaatteet eivät saa puristaa tai kiristää mistään. Käytännöllisyyden ohella haluan vaatteideni olevan kuitenkin myös kauniita, joten viime vuosien kotimaisten lastenvaatemerkkien nousu on löytänyt hedelmällisen maaperän... Erityinen suosikkini on Vimma, jonka värimaailma ja rohkeat kuosit puhuttelevat. Tiukasta finanssipolitiikasta huolimatta jokunen juttu on löytänyt tiensä sekä minun että lasten vaatekaappeihin.

Viime viikolla tein visiitin Vimman kivijalkakauppaan Telakkarannassa ja siitä tulikin tosi mielenkiintoinen reissu. Vastoin pyhiä aikomuksiani sorruin heräteostokseen kaiken kauneuden edessä.

Minut voittanut vaatekappale oli Mystical Flowers -kuosin collegemekko, joka tuntui totisesti vastaukselta nälkäiseen keväänkaipuuseeni. Kuin palanen paratiisin puutarhaa ja vielä turkasen mukava päällä.

Ostoksesta teki kuitenkin mielenkiintoisen jutut, joita sain kuulla sovituksen ja asioinnin ohella. Ehdimme jutustella myyjän kanssa niin kankaan suunnittelijasta kuin tehtaasta, jossa Vimman vaatteet ommellaan etelänaapurissamme Virossa. Myyjä harmitteli, että tuotanto ei ole kaikilta osin kotimaista, mutta toisaalta olimme yhtä mieltä siitä, että arvokasta työtä tehdään myös tällä rintamalla. Vimman vaatteet ommellaan nimittäin Tallinnassa tehtaalla, joka työllistää paljon vironvenäläisiä naisia. He eivät ole sikäläisillä työmarkkinoilla erityisen vahvoilla, joten oli todella ilo kuulla, että Vimman tilausten ansiosta lomautettuja työntekijöitä on voitu kutsua takaisin töihin.

Keskustelimme myyjän kanssa myös juuri tässä postauksessa käsittelemästäni ilmiöstä, vaatteista, joita ei raaski pitää. Pohdin myös avoimesti hänen kanssaan, kannattaako minun sijoittaa vaatteeseen nykyisessä rahatilanteessa. Ostopäätöksen tehtyäni hän kehotti minua vielä nauttimaan uudesta vaatteestani ja käyttämään sitä ahkerasti, sillä tavoin raha ei menisi hukkaan. 

Käynti ja myyjän lähtösanat jäivät mieleen, sillä niissä kiteytyy hyvin se, mikä Konmarissa minua ensiksi puhutteli - iloitse asioista mitkä valitset ympärillesi tai puet päällesi, ja luovu turhan huonon omantunnon kantamisesta.