Tänään lupasin itselleni kirjoittaa huonon tekstin, keskeneräisen, viimeistelemättömän. Sellaisen, jonka sanoma ei kenties aukea täysin lukijalle, mutta joka minun täytyy kirjoittaa oppiakseni jotain.

On nimittäin monta tapaa luoda itselleen ansoja, ja minä olen tehnyt aikaisemmin rakkaasta harrastuksesta ihan huomaamattani sellaisen.

Tuomas Enbuske kirjoitti toukokuussa blogin itsensä häpäisemisen autuudesta, siitä kun ei välitä mitä muut ajattelevat. Siitä, kun pystyy irtautumaan oman minäkuvan ja muiden sinusta ylläpitämien käsitysten ristiriidasta, ja olemaan rehellisesti vähän outo ja vinksallaan.

Ajatus tekstin takana on riemastuttava, mutta samaan aikaan hieman todellisuudelle vieras. Itsensä sulkeminen konventioiden ulkopuolelle vaatii usein joko kylmää rohkeutta tai asemaa, jossa olet riittävän turvattu. Tai sitten minuutesi sattuu olemaan särmä juuri omalle viiteryhmällesi sopivalla tavalla.

Aitoudelle annetaan nimittäin usein turhan ahtaat raamit.

Työelämä tarjoaa huteria rooleja

Olen miettinyt minuuden ja julkisuuskuvan kuilua erityisesti työelämässä, sillä nykyisen elämäntilanteeni vuoksi koen vahvaa ulkopuolisuutta uratietoisessa viitekehyksessäni. Olen määritellyt itseni joskus kunnianhimoiseksi, mutta viime kuukausina perspektiivi on heittänyt sellaista häränpyllyä, etten enää tiedä miten asemoida itseni suhteessa uraputkeen. En ole varma, mikä minusta tulee isona, ja siksi havainnoin ahkerasti muiden ajatuksia työstä.

Voiko rooleista luopua ilman, että uskottavuus karisee?

Esimerkiksi Linkedinissä olen yrittänyt antautua alustalle ja kokeilla, mitä voin sieltä ammentaa tai saada aikaan. Olen löytänyt monella tasolla mielenkiintoisia ihmisiä ja sisältöjä, mutta samalla huomannut miten vaikeaa oman persoonan ilmentäminen on työelämässä.

Vaikka persoonallisuutta peräänkuulutetaan tärkeänä erottautumisen keinona sisältöjen tulvassa, koen, että aitoudessakin meitä arvotetaan eri tavoin, sillä toiset roolit jättävät enemmän liikkumavaraa itseilmaisuun.

Esimerkiksi toimittaja voi olla rääväsuinen ja kriittinen, mutta freudilaisia lipsautteleva virkamies joutuu nopeasti kyseenalaiseen valoon. Sosiaalinen media rakastaa valtakunnankyynikoita ja ekstrovertteja hassuttelijoita, kun taas korrektiuden ja ammattimaisuuden tavoittelu saatetaan tulkita vain yksiulotteisena pätemisenä.

Hersyvien hahmojen minuutta on helpompi rakastaa, tykätä ja klikata. Samalla lukemattomien introverttien ja hiljaisten osaaminen jää piiloon, sillä dialogin rakentaminen social sellingin aikakaudella ei ole helppoa jos ei ole täysin varma roolistaan keskustelijana.

Voiko rooleista siis luopua oikeasti ilman, että uskottavuus karisee vai vaatiiko erottautuminen taitavasti rakennettua henkilöbrändiä?

Kuka sinä olet hakemaan töitä meiltä?

Kipeimmin roolivankilat tulevat vastaan työnhaussa. Aloilla, joilla kilpailu on kova, menestyksen voi ratkaista se, kuinka hyvin pystyt ennakoimaan työnantajan odotukset ja paketoimaan itsesi tuotteeksi.

Vaikka rekrytoinnin juhlapuheissa tuntuu vallitsevan yhteisymmärrys siitä, että työhaastattelun pitäisi olla molemminpuolista arviointia yhteistyömahdollisuuksista, asetelmat ovat todellisuudessa vielä hyvin vanhakantaisia. Työnhakija saapuu lakki kourassa raadin eteen vastailemaan kysymyksiin. Yhdessä juotu kahvikupillinen ei riitä tekemään tilanteesta tasaväkistä.

Jos noudatamme tunnollisesti kaikkia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, kuka oikeastaan enää erottuu joukosta?

Lokeroihin asettelu alkaa jo hakemuksia tehdessä. Joudut pureutumaan vahvuuksiisi ja heikkouksiisi, ja asemoimaan ne suhteessa haettuihin ominaisuuksiin, joita saattaa toisinaan olla enemmän kuin ruutuvihkossa ruutuja.

Kaikki haluavat palkata hyvän tyypin, mutta kuinka sellainen osoitetaan lyhyessä hakemuksessa tai tarkkaan käsikirjoitetussa haastattelussa? Pitäisi tuoda esiin persoonaa, mutta ei liikaa. Mielellään vain niiltä osin kun se osoittaa taitoja, kykyä joustaa ja hyvää työmoraalia. Samaan aikaan uramediat tarjoavat kymmenen kohdan listoja, miten tulisi pukeutua ja käyttäytyä menestyäksesi työnhaussa.

Jos noudatamme tunnollisesti kaikkia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, kuka oikeastaan enää erottuu joukosta?

Minä haluaisin vähät välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kun luen jostain, että legginsit eivät sovi työhaastatteluun, minun tekee välittömästi mieli vetää päälle räikeimmät Vimmani ja kokeilla onnea.

Varovaisen innostuneen, ulkoa opetellun esittelyn sijaan haluaisin täräyttää jo ovelta, että "Moikka! Olen hölmö, hullu, luova, analyyttinen, rempseä, asiallinen, ystävällinen, rohkea, innostuva ja oikeudenmukainen. Tiedän alastani tarpeeksi osatakseni soveltaa oppimaani ja analyyttisenä ihmisenä kykenen myös tarkastelemaan ilmiöitä tarkkanäköisesti eri kulmista. Minulla on palo oppia lisää, ei vain viestinnästä, vaan vähän kaikesta. Palkatkaa minut, ette varmana kadu!"

Vastareaktioni nousee koko tilannetta leimaavan epävarmuuden ja odotusten epäsuhdasta. Jos et ole vaihtamassa suoraan yhdestä työstä toiseen, joudut todennäköisesti käymään läpi vaikeita ajatuksia omasta arvostasi ja nykyiseen tilanteeseesi johtaneista syistä. Silloin itsetutkiskelu voi tuoda esiin paljon muutakin kuin sen timanttisen osaamisen kärjen, jonka haluaisit potentiaaliselle työnantajalle esittää.

Yritä siinä olla aito, kun suuri osa inhimillisyydestä täytyy piilottaa tai kääntää kiertoilmausten avulla vahvuuksiksi. Työnhaussa ei ole lupaa erehtyä tai olla epävarma, ja se heittää varjon ihmisyyden ylle.




Onneksi luin Maria Veitolan kirjan "Veitola", sillä rakastuin siihen, miten rehellisesti hän kertoo omasta urapolustaan. Hänen ajatuksiaan vasten tarina radiojuontajaksi päätymisestä ja sitä seuranneista käänteistä on ihastuttavan inhimillinen, vailla media-alan mystifiointia tai pröystäilevää glamouria. Kirja valoi minuun uskoa, ettei työuraansa tarvitse välttämättä suunnitella tietoisesti ennakkoon, vaan on ihan ok myös katsoa mitä seuraavaksi kävelee vastaan, ja tarttua tilaisuuksiin kun niitä tarjotaan. Seurata intohimoaan, jos sen tunnistaa. Jos on niin onnekas.

Sillä joskus voi käydä niin, että universumi suorastaan mäiskii päähän uusilla käänteillä, vaikka et itse olisi ihan kartalla seuraavasta askeleesta. Joskus ratkaisevaa roolia voi näytellä ystävä, joka näkee sinussa jotain, jota et itse vielä tiedä olevankaan.

Ajatukset tekee erityisen mielenkiintoisiksi nainen, jota on haukuttu julkisuudessa milloin rumaksi, teennäiseksi tai turhaksi. Nainen, jota on hartaasti yritetty laittaa milloin mihinkin lokeroon. Minä samaistun hänen tahtoonsa olla määrittelemättä itseään, vaikka ympäröivä yhteisö konventioineen sitä vaatii.

Veitola yllätti minut olemalla aito tavalla, jota en odottanut. Hänen aitoutensa ei piile missään yksittäisessä teossa tai rohkeassa paljastuksessa, vaan kyvyssä havainnoida ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Tiedän, ettei sellaista tekstiä voi kirjoittaa, ellei ole paininut minuutensa kanssa toden teolla.

Minulle henkilöbrändi on viime kädessä illuusio, muiden luoma kuva. Jatkossa haluan määritellä niin ammattiuskottavuuteni kuin persoonani vain yhden ihmisen ehdoilla. Itseni.

Olet kutsuttu juhliin, 

teetät puvun, 

kasvot, 

hiukset, 

kynnet:

panssari on valmis.

Ilta onnistui yli odotusten:

et tavannut ketään, 

kukaan ei tavannut sinua.

Helena Anhava

Olemme puolisoni kanssa nauraneet monasti, että meillä on huono vappukarma. Ollaksemme kohtuullisen sopuisa pariskunta niin arjessa kuin juhlassa, meillä on tilillämme muutama melkoisen epäonninen vappujuhlinta. 

Olemme sinkoilleet kiukkuisia sanoja toisillemme niin Uppsalassa kuin Helsingissä. Olen itkenyt pettymystäni meikit poskilla muun kansan juhliessa ympärillä, riutunut influenssassa yksin kotona, ja kerran villeinä nuoruusvuosina jopa lunastanut nuokahtaneen ylkäni ystävällisen järjestysmiehen pyynnöstä Dipolista kun hänet oli yhytetty aulan pylvään takaa lepuuttamasta silmäluomiaan.

Meidän vappujemme tarina alkaa hieman kryptisistä koordinaateista, nimittäin ananaksen juurelta. Tai totta puhuakseni oikeastaan vielä hitusen kauempaa, kummankin ensimmäisestä fuksivapusta 14 vuoden takaa. 

Se oli todellinen opiskelijavapun ilmentymä, juuri sellainen riemujuhla kuin kuukausien mielikuvien rakentelun, opiskelijaelämän opettelun ja jännityksensekaisen odotuksen jälkeen sopii olettaa. Juhlimme tuolloin kumpikin tahoillamme kuin huomista ei olisikaan - tietämättä, että tulevien viikkojen ja kuukausien mittaan silloin vielä melko tuore ja hauras ystävyyden säie punottaisiin vahvaksi langaksi, elämänmittaiseksi kumppanuudeksi.

Opiskelijaelämä toi tullessaan jotain, johon emme olleet varautuneet, vielä.

Odotukset olivat siis korkealla vuotta myöhemmin, kun juhlimme ensimmäistä yhteistä vappuamme nuorena parina. Edellisvuoden tapaan opiskelijakalenterin suurinta merkkipäivää oli alustettu jo huolella. Siitä piti tulla kaikkien aikojen vappu, mutta asiat menivät lähes alkumetreiltä pieleen. 

Yksityiskohtiin menemättä ensimmäinen suuri riitamme sai alkunsa nousuhumalan siivittämänä Suurkirkon ympäristössä, jossa ainoat puolisoni sammaltaen antamat koordinaatit olinpaikastaan johtivat - kuten myöhemmin sain tietää - ihan kirjaimellisesti suurehkon rekvisiitta-ananaksen välittömään läheisyyteen. Silloinen harmi ei ollut onneksi deal breaker, perustamme oli vankempaa tekoa.

Ensimmäisen vapun kireistä tunnelmista huolimatta jaksoimme uskoa sinnikkäästi vappuun ja hauskanpitoon. Vuosien varrella vietimme monenlaisia työn juhlia: ratkiriemukkaita opiskelijavappuja sekä mitäänsanomattomia, valjuja juhlia räntäsateessa väkisin hymyillen. Välillä laatoitimme kylppäriä kilpaa noroviruksen kourissa koko perheen voimin, välillä nauraa räkätimme lattialla voipuneina ja voimaantuneina ystäväporukassa, naurunkyyneleitä silmäkulmista pyyhkien. Muutaman karvaan pettymyksen jälkeen opimme suunnittelemaan iltamme yhdessä - ja olemaan odottamatta liikoja.

Juhlapyhien viettoon liittyy nimittäin valtavasti lunastamattomia odotuksia. Kalenterihauskaan ja kansalliseen humuun ladatut mielikuvat ovat kinkkinen lähtökohta, sillä usein tällaisiin juhliin on kirjoitettu jo valmiiksi kaikki epäonnistumisen edellytykset. Entä jos mielikuvamme hauskasta eivät kohtaa kanssajuhlijoiden näkemyksiä? Entä jos hilpeyden juhla muuttuu väkinäiseksi suorittamiseksi ja kuohuviini väljähtyy lasissa? Entä jos me kasvamme, muutumme?

Fuksivapun taikaan kuului olennaisesti uutuudenviehätys. Sittemmin toinen toistaan seuraavat opiskelijajuhlat ja haalarihummailu veivät tuota viehätystä vähä vähältä, kunnes oivalsin, mikä on minun vappuni peruspilari ja paras asia: ystävien kokoontuminen. Kokoonpano on vaihdellut elämäntilanteiden mukaan, mutta vuosi vuoden jälkeen voin yhä luottaa siihen, että tapaan opiskeluvuosien ystäväni yhteisen ravintolapöydän äärestä vappuaattona. Pöytävarausta on kasvatettu sitä mukaan kun seurueeseen ovat liittyneet poikaystävät, aviomiehet ja hiljalleen myös jälkikasvu.

Samaan tapaan me olemme pariskuntana kasvaneet yhä tiiviimmäksi yksiköksi ja löytäneet tavan viettää meille tärkeitä juhlia. Hauskaa ei voi pakottaa, eikä kaikkia menoja sovittaa yhteen. Olemme saaneet huomata, että kompromissi ei aina ole paras ratkaisu, mutta meille on tärkeää tehdä juttuja yhdessä, menivätpä asiat suunnitelmien mukaan tai eivät - siltikin, että juuri suunnitelmallisuuden suhteen olemme kaksi melko erilaista ihmistä. Minulle on tärkeää tietää ja varautua, puolisoni on spontaani ja nauttii hetkessä elämisestä.

Yhdeksi yhteisen elämämme kulmakiveksi on kuitenkin muodostunut toisen kunnioittaminen yksilönä, jolla on omat ominaispiirteensä ja vapaa tahto. Ehkä juuri tuon valinnanvapauden vuoksi me valitsemme toisemme yhä uudelleen ja uudelleen. Myös arkisissa asioissa, sanoissa ja teoissa, osoituksena molemminpuolisesta arvostuksesta ja rakkaudesta.

Kun mietin meidän yhteistä taivaltamme, tuntuu hyvinkin siltä, että juhlapyhiin kohdistetut odotukset ovat rinnastettavissa ihmisiin kohdistettuihin odotuksiin. Molemmat ovat parhaimmillaan kun ne hyväksyy sellaisenaan ja lakkaa odottamasta asioiden menevän kuten ne päässään kuvitteli.

Tänään vietimme vappupäivää syöden ja saunoen, ystävien kanssa. Vilvoitellessani terassilla yksin saunan jälkeen, katsahdin tihkusateesta raskaalle taivaalle, ja silmäni osuivat yksin poukkoilevaan, kullanväriseen foliopalloon, juhlavaan ananakseen. 

Tuota koomista, karannutta palloa katsellessa sisälläni kupli nauru ja yllättävä, onnellinen rauha. Tunsin ympyrän sulkeutuneen. Vaikka vappumme ovat menneiden vuosien mittapuulla jo kovin perheellisiä ja vaisuja, olen vihdoin oppinut madaltamaan odotuksiani ja katsomaan, mitä elämällä on tarjottavanaan. Luopuessaan mielikuvista näkee paremmin, mikä tässä hetkessä on hyvää ja oikein.

Me voimme luoda juhlan olohuoneeseen kun lapset nukkuvat, pullossa on kelvollista punaviiniä ja kerrankin aikaa katsoa kokonainen elokuva. Akateemisista perinteistä huolimatta ruuhkainen Ullanlinnanmäki ei houkuta lasten kanssa, vaan vietämme toukokuun ensimmäistä hyvillä mielin pikniköimällä lähipuistossa, kävelemällä heräävässä kevätluonnossa tai nostamalla kuohuvat maljat hyvien ystävien kesken jonkun kotona.

Tämä vappu on ollut täynnä sellaisia vaatimattomia hyviä hetkiä, jotka olisivat ennen tuntuneet tylsiltä, mutta jotka ruuhkavuosiarjessa ovat oikeastaan aika jees. Liian suurina annoksina riemusta ja juhlasta saa vain pään kipeäksi ja syö omaa arjen suorituskykyään.

Minun vappuni kohokohta tapahtui vähän varkain, ihan hetki sitten. Siihen liittyi jämistä koottu spontaani juustolautanen ja viinipullonpohjat, pöydällä palavat kynttilät, kohdilleen osunut Spotify-soittolista ja päivän kyläilyistä jo väsyneet, nukkuvat lapset omassa huoneessaan. Harvinainen kahdenkeskinen hetki, jota ei haettu tai suunniteltu. Juuri silloin aika venyi ja hidastui, ja tavoitimme jotain sellaista kuolemattomuutta ja rakkautta, jonka saa kiinni vain kun malttaa istua alas ja antaa elämän tapahtua. 

Konmarin vuosipäiväni sujahti alkuvuodesta ohi, ja leikin ajatuksella, että mitkä kolme asiaa haluaisin nostaa prosessin varrelta esiin, jos minulta sellaista kysyttäisiin. Lista oivalluksista syntyikin nopeasti, joten tässä ovat minun kolme Konmari-totuuttani, olkaa hyvä!

Pärjäsin lähes 30 vuotta mainiosti ilman kahvia. Tee ja erilaiset yrttihaudukkeet tyydyttivät kuuman juoman tarpeen, Coca Cola kofeiininpuutteen. Sitten vuosien lykkäysten jälkeen  päätin tarttua härkää sarvista ja tehdä valmiiksi roikkumaan jääneen graduni. Loppu on kahvipavuntuoksuista ja sormenpäitä kuivattavien kertakäyttöpahvimukien tuntuista historiaa.

Nykyisin kahvi merkitsee minulle paljon enemmän kuin vain raitiovaunumatkan ajanvietettä tai aivotoiminnan herättäjää. Ruuhkavuosia tarpoessani kahvista on tullut statussymboli ja luksustuote, jonka ympärille haluan rakentaa aivan oman hetkeni. En suostu juomaan kahviani samalla kun puen lapsia tai sudin meikkiä epätoivoissani valvottujen öiden varjostamille kasvoilleni, vaan säästän kahvihetken työpaikalle, rauhalliseen kotoiluun tai johonkin suosikkikahviloistani.

Heitän joskus hyväntahtoista huulta lattemammasta, mutta totta puhuakseni viimeisten kuukausien aikana aamuisista yksityisistä kahvihetkistä Kallion kahviloissa on tullut majakka minun arjessani. Jotain jota odottaa. Jotain pehmeää ja kiireetöntä. Hetki jolloin en ole uupunut äiti, vaimo tai työntekijä, vaan minä itse kaikkine toiveineni ja tunteineni. Se on luova hetki. Se on hetki somea, hetki äänikirjan kuuntelua tai vain vaikutteiden imemistä ympäristöstä. Se on niitä hetkiä, joista minä elän juuri nyt.

Huomaamattani minusta on tullut myös pienimuotoinen kahvihifistelijä. En punnitse grammoja tai omista hienoja masiinoita, vaan minun täydellinen kahvinautintoni syntyy tavallisella Prisman pressopannulla. Perinteisistä kotimaisista suodatinkahveista en juuri perusta, mutta laadukasta 100 % Arabicaa saa ihan meidän lähikaupastamme. Olen hionut prosessini sellaiseksi, että voin vilpittömästi todeta keittäväni kotona parasta kahvia maailmassa. Siksi olenkin tarkka myös kahvilakahvistani. Moni ylistetty paahtimo jättää minut kylmäksi, sillä ilmeisesti makunystyräni eivät ole virittyneet samalle taajuudelle maanmiesteni kanssa.

Seuraavaksi jaan kanssanne paikat, joihin minä menen imemään itseeni elämää ja tunnelmaa, olemaan samaan aikaan kokonainen ja hajallaan kulloinkin kaipaamallani tavalla. 

Tässä ovat suosikkikahvilani Kalliossa, olkaa hyvät.

Helsinginkadulla sijaitseva Rupla on kirinyt nopeasti yhdeksi suurista suosikeistani. Siellä on juuri sopiva yhdistelmä tilaa, rauhaa ja rouheaa visuaalisuutta niin kirjavan kalustuksen kuin vaihtuvien näyttelyidenkin muodossa. Viimeksi paikalla käydessäni seiniä kukittivat vielä Manuela Boscon "The queen is back" -yksityisnäyttelyn työt, jotka toivat raikkaan tuulahduksen ja oman romanttisen vireensä muutoin simppeliin miljööseen. Ruplan suurin viehätys piilee kuitenkin paikan aina yhtä ystävällisessä palvelussa, joka ei helsinkiläisittäin ole itsestään selvä asia. Etenkään kahvilassa, jonka konsepteihin kuuluvat muun muassa Paskan palvelun illalliset.

Tarjoilujen osalta täytyy mainita runsas aamupalapöytä, jonka voi lunastaa itselleen kohtuulliseen 10 euron hintaan. Listalta löytyy kiitettävästi myös vegaanisia vaihtoehtoja, vaikka valikoima ei yleisesti ottaen ole massiivinen. Ruplan tärkein vetonaula on kuitenkin se kahvi. Pähkinäinen, syvän yksiulotteinen, mutta pehmeä ja maukas. Pidän hyvänä osviittana sitä, maistuuko kahvi siedettävältä vielä senkin jälkeen kun se on alkanut jäähtyä kupissa. Ruplan kahvi läpäisee tämän seulan kirkkaasti.

Kahvinautinnosta vastaa ilmeisesti Ruplan ylläpitämä Aalto Paahtimo, joka toimii kahvilan kellaritiloissa.

Bear Park sijaitsee aivan Kaarlenkadun ja Agricolankadun kulmassa, ja on yksi Karhupuiston kahvilakolminaisuuden peruspilareista. Vuonna 2002 kioskikahvilana aloittanut Bear Park on sittemmin laajentanut kivijalkaan ja lunastanut parina vuonna itselleen muun muassa parhaan homobaarin/kahvilan tittelin.

Minut kahvila on onnistunut hurmaamaan tunnelmallisella menneiden vuosikymmenten musiikilla sekä persoonallisen runsaalla sisustuksella, jossa riittää ihmeteltävää ohi kännykän näytön. Seiniltä voit bongata lähes mitä tahansa vanhoista säilyketölkeistä mainosjulisteisiin tai teddykarhuihin. Oven vastapäisessä vitriinissä on myös pieni valikoima myyntiartikkeleita, kuten rajattu Tom of Finland -valikoima, Karhupuisto-tuotteita sekä aurinkolaseja.

No entä se kahvi? Oikein laadukasta. Hyvä konstailematon peruskahvi, joka ei kuitenkaan maistu suodattamisen jälkeenkään lattealta. Aikanaan lähes vuoden imetysdieetanneena arvostin erityisesti sitä, että Bear Parkista sai cappucinonsa kauramaitoon jo ennen kuin siitä tuli yleistä kaupungin kahviloissa.

Minun tieni käy Bear Parkiin aina, kun kaipaan aamuuni jotain erityistä. Kun haluan muistaa eläneeni. Eläydyn musiikkiin, nautin istumakahvini kaikessa rauhassa ja tarkkailen ohikulkijoita tai ihmisiä ympärilläni. Viimeksi käydessäni löysin pöydästä kiertokirjeen, johon en harmikseni voinut osallistua, sillä en onnistunut löytämään mistään kynää. Liekö se vielä paikallaan, käy sinä tarkistamassa?

Ipin Kulmakuppila Viidennen linjan ja Porthaninkadun risteyksessä on varmasti Kallion elegantein paikka. Valoisa, linjakas ja laadukkain materiaalein sisustettu Ipi oikein kutsuu istumaan korkean ikkunan ääreen ja imemään itseensä talviaamun vähäistä valoa. Kunnianhimoisten kahvilatuotteiden ohella Ipissä tarjotaan päivittäin lounasta, jolloin kahvila rauhoitetaan läppäreiltä kokonaan.

Läppäripolitiikasta huolimatta Ipi on yksi suosikeistani, kun puhutaan etätyöskentelystä. Rauhallinen ja seesteinen tunnelma on omiaan siivittämään flow'ta, ja antaa mukavan startin työpäivään. Siellä olen pitänyt onnistuneesti myös palavereita.

Ipin erottaa suurimmasta osasta tuntemiani kahviloita ja ravitsemusliikkeitä sieltä saamani sydämellinen palvelu. Harvoin olen tuntenut itseäni niin tervetulleeksi ja innolla palvelluksi, minkä vuoksi palaan paikkaan yhä uudelleen vaikka sen kahvi ei kuulu suuriin suosikkeihini.

Niin, se kahvi. Tässä kohden arvelen, että makuni kerta kaikkiaan risteää perinteistä siinä määrin, että Turun Paahtimon kahvilatuote ei oikein uppoa. Sen ensipuraisu on mukavan neutraali, mutta hajoaa pian hieman pisteliääksi, jotenkin imeläksi. Tämä kahvi on nautittava nopeasti kuumana tai erikoiskahvina, jotta se putoaa minulle. Onneksi Ipistä löytyy myös kiinnostava valikoima teelaatuja, ja ilmainen santsaus kuumaa vettä on heiltä sinänsä pieni ele, mutta minulle iso plussa.

Jos kuljet Viidennellä linjalla sijaitsevan Berggan ohi aamusella, näet todennäköisesti läppäreitä tai pieniä työseurueita. Muutaman havaintokerran perusteella Berggasta on kuoriutunut aamupalapaikan ohella jonkinlainen kollektiivinen työhuone, johon ihmiset kerääntyvät hakemaan inspiraatiota ja potkua päiväänsä. Ja mikäs siinä, vitriinin tarjonta on laadukasta ja noudattelee sesonkeja, ja myös itse tila kotoinen ja viihtyisä. Koko takaseinän laajuinen maalaus muodostaa rauhallisen taustan monenlaiselle oleilulle, ja antaa tilaan tummaa ryhtiä tekemättä siitä liian sliipattua. Täällä viihdyn usein erilaisten somepohdintojen parissa.

Kahvilan oman sivuston mukaan nimi on vanha slangisana ja tarkoittaa Kallion kaupunginosaa (Berghäll = Bergga). Berggan talossa toimi vuodesta 1926 lähes 90-luvun lopulle Kallion Apteekki, josta muistuttaa vielä myyntitiskiin nojaileva vanha aukiolotaulu. Berggan sijainti tekee siitä täydellisen välietapin vietyäni esikoisen kouluun, joten Berggasta on oleskelupaikan ohella tullut myös minun luotto- take away -paikkani, sillä sieltä voi napata kahvinsa mukaan peräti kolmessa eri koossa.

Berggan kahvi on Helsingin Kahvipaahtimon käsialaa, ja henkilökohtaisen arvioni mukaan varsinainen taidonnäyte suodatinkahviksi. Heidän kahvinsa ei ole hienostelevan erikoinen, vaan aina freesi, riittävän vahva sekä samaan aikaan soljuvan pehmeä. 

Helsingin Kahvipaahtimo on Teurastamolla sijaitseva pienpaahtimo, joka pyrkii paahtamaan kahvinsa aina tilauksesta, jotta se olisi varmasti tuoretta, ja heidän asiakaslupauksensa voin kevein sydämin allekirjoittaa.

Gastro Cafe Kallio on uusin tuttavuuteni Kallion kahvilaskenessä, mutta uskon palaavani sinne pian uudelleen. Fleminginkadulle avatussa Gastrossa on jollain lailla kaurismäkeläinen tunnelma, vaikka tila itsessään on harkitun ja viimeistellyn oloinen. Ranskalaishenkinen yksinkertainen kahvilaravintola on pelkistetty myös listojensa puolesta, mutta seurueemme nauttimat aamiaismunat sekä leivonnaiset olivat ehdotonta priimaa ja hinta-laatusuhde enemmän kuin kohdillaan. 

Jouduin pohtimaan millaiseen tunnelmaan Gastro Cafe Kallio parhaiten sopii, ja arvelen vieressämme istuneen pariskunnan tavoittaneen sen olennaisen: parin ruokalajin pitkä sunnuntailounas höystettynä lasillisella hyvää valkoviiniä. Toisaalta samaan aikaan toisella puolen pienehköä salia istui nuori herrasmies koiransa kanssa juomassa olutta ja lopulta myös talon erinomaista kahvia, kuten minäkin.

Kahvin Gastroon tuottaa Good Life Coffee, jolla on myös oma kahvilansa Kolmannella Linjalla. Heidän kahvifilosofiansa vetoaa minuun: 

Ja juuri sellaista Gastron kahvi on - kun se on kerran kaadettu kuppiin, kahvin voi nautiskella kummemmin miettimättä, hiertämättä tai kiertämättä. Tuote on laadukas, vaikkakaan ei ikimuistoinen, ja pääkaupunkiseudun hintakehitykseen nähden varsin kohtuullisen hintainen. 

Olisin voinut kirjoittaa kaikista postauksessa mainitsemistani paikoista vielä rivitolkulla, mutta yritin tiivistää teille sen minun mielestäni olennaisen. Pahoittelen siis, jos jokin tärkeä elementti on jäänyt mainitsematta. Sekä Ipissä että Bear Parkissa on oma läppäripolitiikkansa, joka kannattaa tuntea, ja Berggaan ovat tervetulleita myös koirat, joten jos listalla oli sinulle uusia tuttavuuksia, klikkaa itsesi kahviloiden sivuille tai vielä parempaa - mene fiilistelemään paikkoja itse!

Tunnen joskus huutelevani tyhjään metsään, mutta kysynpä kuitenkin - mikä on sinun suosikkisikahvilasi Kalliossa tai muualla Stadissa?

Ruuhkavuosien ikeessä irvistelevät vanhemmat tietävät, että yksi tekemisiä vahvasti määrittävä asia on kiire. Kiire tarhaan, kiire kouluun, kiire töihin. Illalla kiire kotiin, kiire laittamaan ruokaa ja lopulta laittamaan lapset nukkumaan. 

Kiire on osin illuusio, osin totta. Kiire syntyy eräästä lasten perusominaisuudesta, nimittäin kyvyttömyydestä ymmärtää kiireen käsitettä millään järkevällä tavalla. Mitä enemmän vanhempi hoputtaa, sitä hitaammaksi käyvät askeleet. Vaatteet puetaan päälle puoliksi ja ruvetaan leikkimään legoilla, koska lattialla näkyi Ninjago-Kain vartalo ilman päätä ja se piti etsiä. Aamiaisen sijaan voi vaihtaa vaatteita kolme kertaa, koska farkkujen saumat kiertävät, ja isin työvuoron sijaan on tärkeämpää ehtiä vessaan silloin kun pitäisi lähteä. Vastahan siitä vessahädästä kysyttiin viisi kertaa vartti sitten. Ei auta, kun mentävä on juuri NYT.

Kiire siis syntyy usein lasten kiireettömyydestä, ja siitä alituisesta pelosta, että hyvin sujuvat rutiinit voivat milloin tahansa rikkoutua johonkin niin päivänpolttavaan asiaan kuin vinoon puettuun sukkaan. Hoputetaan ihan varmuuden vuoksi. Kiire iskostuu alitajuntaa, ihan kaikilla.

Kiireen vastapainoksi syntyvät ne hetket, jolloin lapsilla on jokin keskittymistä vaativa leikki tai äärimmäisen jännittävä jakso Pipsa Possua käynnissä. Silloin ei pestä pyykkiä, ei täytetä tiskikonetta tai edes keskustella puolison kanssa. Usein juuri silloin kaivetaan esiin kännykkä ja vaivutaan jonnekin olemattomuuden kuudenteen ulottuvuuteen. Tai ihan vaan suljetaan silmät. Livahdetaan suihkuun tai kakalle, ja pistetään ovi lukkoon ettei kukaan vain tarvitse minua hetkeen.

Ne hetket ovat arvokkaita, mutta hengityksen tasaannuttua, hiipiessäsi pyyhe päällä kylpyhuoneesta -  juuri silloin saatat huomata kaipaavasi meitä.

Havahduin yksinäisyyden tunteeseen vasta kun saimme pitkäaikaisen vieraan. Otimme viime syksynä rohkean askeleen, ja avasimme kotimme ystävälle, joka tarvitsi väliaikaisen majapaikan. Meillä oli tarjota vierashuone, ja kiitos Konmarin - myös yksi kokonaan tyhjennetty hyllyrivistö. 

Ennen järjestelymme alkamista pelkäsin yksityisen tilan menetystä. Mietin, että mitä sitten kun harmittaa. Mitä sitten, kun ahdistaa ja itkettää. Mitä sitten, kun riitelemme tai lapset kiukuttelevat?

Kollektiivinen asumisemme osoitti pelon melko pian turhaksi. Lapset oppivat tuntemaan vierashuoneen "Ellin huoneena". Ellin huoneeseen saattoi vaeltaa iltaisin kirja kädessä lukutuokiota varten. Kun Ellin huoneessa ei ollut valoja, lapset pohtivat missä Elli mahtaa olla. 

Kun Ellin tuli lopulta aika jatkaa matkaansa, kaikkia vähän suretti. Koti tuntui tyhjältä ja vierashuone autiolta. Naureskelin puolisolle, että tältäkö se tuntuun, kun lapset lentävät pesästä.

Vuosi vaihtui ja aloitimme taas uudenlaisen arjen. Arjen, jota leimasi väsymys, siitä toipuminen ja uuden odotus - ja uutta tulikin. Puolison työpaikka vaihtui ja aika pian saimme uuden vieraan. Toisen ystävän, joka niin ikään tarvitsi tilapäistä asuntoa. Me tarjosimme huoneemme käyttöön, olihan meillä jo rohkaiseva kokemus takana.

Nyt kun yhteistä asumista on taas takana jo melkein kuukausi, huomaan nauttivani järjestelystä monesta syystä. Olen oppinut olemaan iloinen ja surullinen myös seurassa. En kätke tai häpeä arkisia tunteita. Olen kuitenkin myös huomannut, että kun talossa on jatkuvasti kolmas aikuinen, tilankaipuun sijaan etsiydynkin seuraan. 

Minulle kollektiivinen asuminen on tuonut yhden lisäparin käsiä elämään, mutta myös yhdet kuuntelevat korvat. Jonkun joka kysyy minulta, millainen päivä oli. Jonkun joka yleensä ehtii kuunnella kun innostun kertomaan edesottamuksistani. Jonkun, joka muistaa ruokapöydässä laittaa kuopukselle ruokalapun ennen kuin jogurtit ovat rinnuksilla, silloin kun me vanhemmat emme jaksa enää välittää. Jonkun, joka kysyy esikoiselta sunnuntai-iltana onko läksyt tehty ja reppu pakattu.

Ensimmäistä kertaa tunnistan, että olen tuntenut perhe-elämämme keskellä myös yksinäisyyttä, joka kumpuaa lasten viemästä ajasta ja energiasta.

Kyse ei ole laajasta tai edes jatkuvasta ilmiöstä, mutta se liittyy vahvasti tähän hetkeen ja meneillään oleviin ikäkausiin. Meitä vanhempia tarvitaan paljon, meidän tukeamme ja lohdutustamme. Tiedän, että kuluu vain yksi silmänräpäys kun esikoinen on laajentanut reviiriään ympäri Helsinkiä. Lopulta ystävien ja oman tien kutsu käy, eikä minua pyydetä enää puhaltamaan joka kolhuun tai haavaan. 

Kuopus on vielä vallaton taapero, onneksi. Mutta hänenkin elämänpiirinsä laajenee. Juniori on vielä paljon isoveljeänsä rohkeampi ja rämäpäisempi, tarve itsenäistyä paljon voimakkaampi.

Moni varmasti tunnistaa tilanteen. Pienten lasten kanssa, ruuhkavuosien keskellä elämä muistuttaa usein viestiä - kapulaa vaihdetaan lennosta, jotta kumpikin ehtii hetken verran hengittää, päivittää itsensä sosiaalisen median uutisvirtaan tai potea vaikka vatsatautia rauhassa. Syödä ruoan loppuun.

Muistan, että ennen kerroin päivän kuulumiset jo kotiovelta, siinä kenkiä pois jalasta potkiessa. Nyt huomaan, että kukaan ei ehdi kuuntelemaan. Pitää vaihtaa vaippoja tai houkutella pippurista pienintä pukemaan yövaatteet.

En syytä puolisoani siitä, ettei hän huomioi minua tarpeeksi, sillä toimin itsekin aivan samoin. Meidän elämämme vain on juuri nyt tällaista, kiireen sanelemaa. Siihen kuuluu paljon väsymystä ja turhautumista, mutta onneksi myös hellyyttä ja juuri meitä yhdistävää huumoria. Kaipaan silti jakamatonta huomiota, ja sitä, että joku jaksaa päivän jälkeen kiinnostua minusta, sillä tavalla ihan aidosti. Tunnen yksinäisyyttä, kun muistelen millaista arki oli joskus. 

Mietin, että miten perheet pärjäävät vailla yhteisön tuomaa turvaa. Meille kelpaisi kolmas ja neljäskin asukas, sillä järjestely tuntuu tuoneen niin paljon iloa perheemme elämään. Silti olen tavallaan tyytyväinen, että yhteistaloudellamme on eräpäivä kesän koittaessa ja lomille tultaessa koti on jälleen meidän.

Tulen kirjoittamaan kevään mittaan kokemuksistamme jaetussa taloudessa, joten jos aihepiiri kiinnostaa, niin pysyttele mukana. Juttuja voi seurata esimerkiksi Bloglovinin tai Blogit.fin kautta!

Näköjään kun lupaan aktivoitua blogin puolella, se tarkoittaakin parin kuukauden hiljaiseloa.. Jos se lainkaan lohduttaa, kulisseissa on tapahtunut sinä aikana paljon. Kämppä ja kaapit tyhjenevät nyt tarpeettomasta kohtuullista tahtia, ja tulossa on ainakin pari postausta tiukkaa Konmari-asiaa. Meneillään on myös työnhakuprosessi, joka verottaa hiukan käytössä olevaa ruutuaikaa.

Lupasin tammikuussa laajentaa blogin aiheita hieman Konmarin ulkopuolelle, aiheisiin ja ilmiöihin, joita pidän tärkeänä. Läheiseni varmasti todistavat, että eräs minua määrittävä tekijä on heittäytyminen innostaviin juttuihin koko sielullani (ja Googlen kapasiteetilla). Joskus hyvin alkanut lento katkeaa uuteen kiinnostavaan aiheeseen, joskus se muuttaa maailmaani pysyvästi. Näin kävi luonnonkosmetiikan kanssa.

Aion seuraavaksi kirjoittaa rohkeasti mielestäni yhdestä Konmarin suurimmista kipupisteistä, nimittäin ilon tunnistamisesta.

Ilon käsite on monin tavoin ristiriitainen niin Konmarissa kuin elämässä ylipäänsä. Sanotaan, että keskittyminen asioiden hyviin puoliin vahvistaa positiivista ajattelua, mutta toisaalta elämää ei voi elää vain ilolle. Tutkimusten mukaan mielenrauhan saavuttamiseksi on hyväksyttävä myös varjoisten ajatusten kirjo ja elämän kaikkinainen epävarmuus.

Äskettäin päättynyt vuosi oli samalla kertaa opettavainen, käänteentekevä ja yksi elämäni raskaimmista. Konmari kulki rinnallani muistuttaen muutoksen välttämättömyydestä sekä asioista, jotka haluan jättää taakseni.