Kaapit tyhjenevät hiljalleen. Pari viikkoa sitten moni ensimmäisestä ja toisestakin Konmari-kierroksesta selvinnyt vaate pestiin, silitettiin ja pakattiin siististi kiertoon. Vaikka päättäväisyyteni on kasvanut matkan varrella, huomaan että hintavammista hutiostoista luopuminen on edelleen hieman vaikeaa. Montaa vaatekappaletta en olisi todennäköisesti raaskinut laittaa pois, jos en olisi törmännyt netissä Rekkiin. Heidän valintakriteerinsä ovat tiukat, sillä vaatteet myydään eteenpäin verkkokaupassa, joten kävin kaappia läpi vähän tarkemmalla seulalla nähdäkseni saanko lähetykseen vaadittavan minimimäärän eli 10 vaatetta kasaan. No sainhan minä, aika helpostikin.

Pelkään vielä vähäsen, että parin kuukauden kuluttua tulee vastaan hetki, jolloin haluaisinkin kaivaa kaapista vaikka sen Marimekon värikkään tunikan, jota hillosin viimeiset pari vuotta lähinnä koristeena. Hyväksyn kuitenkin sen, että myös katumus on ihan ok. Parempi tehdä virheitä vaatekaapissa kuin vaikka lapsuusmuistojen kanssa. Niitä ei saa enää uusia.

Syksy on todella tullut. Lintsi on jälleen kiinni, kerkesimme vielä muutamiin laitteisiin Valokarnevaalien viimeisenä päivänä.

Lähdin projektiin alun perin melko käytännöllisistä lähtökohdista, joten matkalle on mahtunut monta yllätystä. Konmari on esimerkiksi menneiden kuukausien aikana opettanut, kuinka vaikeaa valintojen tekeminen lopulta on. Sitä on harjoiteltava. Tavaran vähentäminen on myös osoittautunut sen verran hitaaksi kaiken muun elämän ohella, että toisinaan olen epäillyt, onko Konmarista pysyvän muutoksen fasilitaattoriksi. 

En tavoittele enää iloa sen syvällisemmin, vaan projektin fokus on hiljalleen siirtynyt sopivan tasapainon löytämiseen. Karsintatyö ja aiheen aktiivinen käsittely ovat hieman varkain koulineet tekemään valintoja itseni hyväksi - olen alkanut kyseenalaistaa joitain aikaisemmin itsestään selvänä pitämiäni asioita rohkeammin. Olen muuttunut vaativammaksi oman onnellisuuteni suhteen, mutta samalla huomaan tarvitsevani vähemmän ollakseni tyytyväinen. Jokin on muuttunut, vaikka aina ei tunnu selvältä mikä.

 Olen muuttunut vaativammaksi oman onnellisuuteni suhteen

Muutoksen teemaa pohtiessani minua on johdatellut kaksi tekstiä - toinen pysäyttävän kaunis blogikirjoitus, toinen kokonainen kirja.

Ensimmäisenä haluan nostaa esiin Satu Rämön ja Hanne Valtarin "Unelmahommissa" -teoksen, joka käsittelee itsensä näköisen työelämän luomista. Lähiömutsin seuraajana minulla oli jokin käsitys kirjan perusideasta, mutta opuksen lukeminen sai minut todella ymmärtämään, että haaveet ovat mahdottomia vain jos niitä katsoo tarkoituksella kaukaa. Mahdollisuudet alkavat hahmottua, kun tavoitteet pilkkoo osiksi ja miettii erilaisia lähestymistapoja niiden saavuttamiseen.

Kirja käsittelee konkreettisten esimerkkien ja haastatteluiden kautta sitä, kuinka kirjoittajat ovat muokanneet työtä vastaamaan omia arvojaan ja toiveitaan lopulta melko yksinkertaisilla keinoilla. Tietenkään menestystä ei saavuteta paiskimatta hommia sen eteen, vaan molemmat tekijät ovat aktiivisesti luoneet omanlaistaan työskentelyn kulttuuria ja tarttuneet mahdollisuuksiin, jotka vievät haluttuun suuntaan.

Suosikkikohtani koko kirjassa on vapaasti siteeraten tämä: "Sano kyllä niin kauan kunnes et enää kerta kaikkiaan kykene. Sitten ala sanoa ei." Muutosta on vaikea luoda omien ennakko-oletustensa sisältä, joten joskus kannattaa tarttua tilaisuuksiin vaikka pelottaisikin. Ja tunnistaa omat rajansa.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, jos kaappien ohella haluaa jäsentää uusiksi myös muita elämän osa-alueita.

Molempien lasten syntymäpäiviä vietetään syksyllä, tällä kertaa he saivat yhteisen juhlan. Synttärikukat alkavat jo kuihtua, mutta jotenkin kimppua ei raaski heittää pois ennen kuin se alkaa toden teolla varistaa terälehtiä.

Toinen mainitsemani teksti on joogaohjaaja ja doula Hanna-Mari "Hami" Niemisen kirjoitus "Rituaalien voimasta". Hami kuvaa siinä raskaus- ja synnytysmatkansa päätöstä, sitä millaisia ajatuksia ja kipuakin elämänvaiheesta toiseen siirtyminen voi aiheuttaa. Erityisesti nämä sanat porautuivat lukuhetkellä tajuntaani:

"Rituaalit auttavat päästämään irti sellaisesta mitä emme enää tarvitse ja samalla huomaamme oman kasvumme. Rituaalit voivat toimia maamerkkeinä, tienviittoina ja suunnannäyttäjinä muutoksessa. Silti niissä ei tarvitse olla mitään mystistä, sillä rituaalin voi luoda juuri omanlaisekseen, itselle istuvaksi."

Sanat puhuttelivat, sillä ne kuvasivat hyvin projektin aikana kokemaani. Lukiessani tekstiä tajusin, että sitähän Konmari minulle juuri on, rituaali.

Konmarissa on kyse pitkälti muutoksen tekemisestä tietoiseksi. Projektin punaisen langan muodostavat säilytettävät, iloa tuottavat asiat, mutta niiden vastapainona mukana kulkee myös vahvasti luopumisen teema - millaisia asioita emme halua enää kantaa mukana. Luopuminen voi alkaa rikkinäisistä posliiniesineistä ja kulahtaneista teepaidoista, päättyen ehkä kokonaisten elämänvaiheiden taakse jättämiseen.

Kun liikutaan kosmetiikkahyllyiltä metatasoille, valitseminen ja luopuminen käyvät väistämättä vaikeammiksi.

Kun liikutaan kosmetiikkahyllyiltä metatasoille, valitseminen ja luopuminen käyvät väistämättä vaikeammiksi. Kuinka päästää irti asioista, jotka ovat jo tehneet tehtävänsä?  Kuinka päästää irti peloista tai sellaisista valinnoista, jotka ovat pitäneet kasassa tiukkoina aikoina? Kuinka päästää irti vääristä olettamuksista tai tuhoavista ajatusmalleista? Entä ihmissuhteista, jotka eivät tuo enää iloa? 

Pelkkä halu muuttua ei usein riitä, mutta siinä piileekin Konmarin vahvuus: valmiuksiaan voi aktiivisesti harjoittaa, kuten taannoin havaitsin lasketteluhousujeni äärellä. Muutos on prosessi, joka tulee todeksi toiston myötä.

Kondon oma esimerkki on konkreettinen, mutta sisältää arvokkaan ajatuksen. Hän kehottaa päästämään esimerkiksi hutiostoksesta irti kauniisti kiittäen, hyväksyen että se on jo ostohetkellään tuonut iloa. Ei siis kannata kantaa syyllisyyttä, että lähettää jotain turhaksi kokemaansa eteenpäin matkallaan, sillä sen tarkoitus on jo täytetty. Tämän tajuaminen on vapauttanut ainakin minut tunnistamaan entistä enemmän niitä tarpeettomuuksia, oli kyse sitten housuista tai mielikuvista, jotka kaipaavat päivittämistä. 

Ehkä silloin kun taakse jätettävät asiat ovat liian suuria laatikkoon laitettavaksi, tarvitsemme Hamin kuvaaman rituaalin - jonkin konkreettisen teon tai luopumisen, jotta näemme muutoksen selkeämmin.

Uusia alkuja keskellä hiljenevää lähiöpihaa. Kylmenneistä ilmoista huolimatta kaupunkiluonto jaksaa yllättää.

Olen pohtinut paljon, mitä tapahtuu prosessin jälkeen - jääkö rehellisyys omia valintojaan kohtaan punaiseksi langaksi myös muussa elämässä? 

En usko kirjaimellisesti "siivouksen elämänmullistavaan taikaan", mutta haluan uskoa sinnikkääseen työhön: aktiivinen keskittyminen valintojen tekoon auttaa prosessoimaan haluttuja muutoskohteita pienissä erin. Jos opin hylkäämään tarpeettomiksi käyneet vaatteet ja esineet, ehkä lopulta kykenen muuttamaan myös ajatteluani. 

Juuri nyt en tiedä minne käynnissä oleva prosessi minut vie, mutta huomaan näkeväni ympärillä pitkästä aikaa hieman enemmän mahdollisuuksia.