Tuomas Enbuske kirjoitti toukokuussa blogin itsensä häpäisemisen autuudesta, siitä kun ei välitä mitä muut ajattelevat. Siitä, kun pystyy irtautumaan oman minäkuvan ja muiden sinusta ylläpitämien käsitysten ristiriidasta, ja olemaan rehellisesti vähän outo ja vinksallaan.
Ajatus tekstin takana on riemastuttava, mutta samaan aikaan hieman todellisuudelle vieras. Itsensä sulkeminen konventioiden ulkopuolelle vaatii usein joko kylmää rohkeutta tai asemaa, jossa olet riittävän turvattu. Tai sitten minuutesi sattuu olemaan särmä juuri omalle viiteryhmällesi sopivalla tavalla.
Aitoudelle annetaan nimittäin usein turhan ahtaat raamit.
Työelämä tarjoaa huteria rooleja
Olen miettinyt minuuden ja julkisuuskuvan kuilua erityisesti työelämässä, sillä nykyisen elämäntilanteeni vuoksi koen vahvaa ulkopuolisuutta uratietoisessa viitekehyksessäni. Olen määritellyt itseni joskus kunnianhimoiseksi, mutta viime kuukausina perspektiivi on heittänyt sellaista häränpyllyä, etten enää tiedä miten asemoida itseni suhteessa uraputkeen. En ole varma, mikä minusta tulee isona, ja siksi havainnoin ahkerasti muiden ajatuksia työstä.
Voiko rooleista luopua ilman, että uskottavuus karisee?
Esimerkiksi Linkedinissä olen yrittänyt antautua alustalle ja kokeilla, mitä voin sieltä ammentaa tai saada aikaan. Olen löytänyt monella tasolla mielenkiintoisia ihmisiä ja sisältöjä, mutta samalla huomannut miten vaikeaa oman persoonan ilmentäminen on työelämässä.
Vaikka persoonallisuutta peräänkuulutetaan tärkeänä erottautumisen keinona sisältöjen tulvassa, koen, että aitoudessakin meitä arvotetaan eri tavoin, sillä toiset roolit jättävät enemmän liikkumavaraa itseilmaisuun.
Esimerkiksi toimittaja voi olla rääväsuinen ja kriittinen, mutta freudilaisia lipsautteleva virkamies joutuu nopeasti kyseenalaiseen valoon. Sosiaalinen media rakastaa valtakunnankyynikoita ja ekstrovertteja hassuttelijoita, kun taas korrektiuden ja ammattimaisuuden tavoittelu saatetaan tulkita vain yksiulotteisena pätemisenä.
Hersyvien hahmojen minuutta on helpompi rakastaa, tykätä ja klikata. Samalla lukemattomien introverttien ja hiljaisten osaaminen jää piiloon, sillä dialogin rakentaminen social sellingin aikakaudella ei ole helppoa jos ei ole täysin varma roolistaan keskustelijana.
Voiko rooleista siis luopua oikeasti ilman, että uskottavuus karisee vai vaatiiko erottautuminen taitavasti rakennettua henkilöbrändiä?
Vaikka persoonallisuutta peräänkuulutetaan tärkeänä erottautumisen keinona sisältöjen tulvassa, koen, että aitoudessakin meitä arvotetaan eri tavoin, sillä toiset roolit jättävät enemmän liikkumavaraa itseilmaisuun.
Esimerkiksi toimittaja voi olla rääväsuinen ja kriittinen, mutta freudilaisia lipsautteleva virkamies joutuu nopeasti kyseenalaiseen valoon. Sosiaalinen media rakastaa valtakunnankyynikoita ja ekstrovertteja hassuttelijoita, kun taas korrektiuden ja ammattimaisuuden tavoittelu saatetaan tulkita vain yksiulotteisena pätemisenä.
Hersyvien hahmojen minuutta on helpompi rakastaa, tykätä ja klikata. Samalla lukemattomien introverttien ja hiljaisten osaaminen jää piiloon, sillä dialogin rakentaminen social sellingin aikakaudella ei ole helppoa jos ei ole täysin varma roolistaan keskustelijana.
Voiko rooleista siis luopua oikeasti ilman, että uskottavuus karisee vai vaatiiko erottautuminen taitavasti rakennettua henkilöbrändiä?
Kuka sinä olet hakemaan töitä meiltä?
Kipeimmin roolivankilat tulevat vastaan työnhaussa. Aloilla, joilla kilpailu on kova, menestyksen voi ratkaista se, kuinka hyvin pystyt ennakoimaan työnantajan odotukset ja paketoimaan itsesi tuotteeksi.
Vaikka rekrytoinnin juhlapuheissa tuntuu vallitsevan yhteisymmärrys siitä, että työhaastattelun pitäisi olla molemminpuolista arviointia yhteistyömahdollisuuksista, asetelmat ovat todellisuudessa vielä hyvin vanhakantaisia. Työnhakija saapuu lakki kourassa raadin eteen vastailemaan kysymyksiin. Yhdessä juotu kahvikupillinen ei riitä tekemään tilanteesta tasaväkistä.
Lokeroihin asettelu alkaa jo hakemuksia tehdessä. Joudut pureutumaan vahvuuksiisi ja heikkouksiisi, ja asemoimaan ne suhteessa haettuihin ominaisuuksiin, joita saattaa toisinaan olla enemmän kuin ruutuvihkossa ruutuja.
Kaikki haluavat palkata hyvän tyypin, mutta kuinka sellainen osoitetaan lyhyessä hakemuksessa tai tarkkaan käsikirjoitetussa haastattelussa? Pitäisi tuoda esiin persoonaa, mutta ei liikaa. Mielellään vain niiltä osin kun se osoittaa taitoja, kykyä joustaa ja hyvää työmoraalia. Samaan aikaan uramediat tarjoavat kymmenen kohdan listoja, miten tulisi pukeutua ja käyttäytyä menestyäksesi työnhaussa.
Jos noudatamme tunnollisesti kaikkia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, kuka oikeastaan enää erottuu joukosta?
Vaikka rekrytoinnin juhlapuheissa tuntuu vallitsevan yhteisymmärrys siitä, että työhaastattelun pitäisi olla molemminpuolista arviointia yhteistyömahdollisuuksista, asetelmat ovat todellisuudessa vielä hyvin vanhakantaisia. Työnhakija saapuu lakki kourassa raadin eteen vastailemaan kysymyksiin. Yhdessä juotu kahvikupillinen ei riitä tekemään tilanteesta tasaväkistä.
Jos noudatamme tunnollisesti kaikkia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, kuka oikeastaan enää erottuu joukosta?
Lokeroihin asettelu alkaa jo hakemuksia tehdessä. Joudut pureutumaan vahvuuksiisi ja heikkouksiisi, ja asemoimaan ne suhteessa haettuihin ominaisuuksiin, joita saattaa toisinaan olla enemmän kuin ruutuvihkossa ruutuja.
Kaikki haluavat palkata hyvän tyypin, mutta kuinka sellainen osoitetaan lyhyessä hakemuksessa tai tarkkaan käsikirjoitetussa haastattelussa? Pitäisi tuoda esiin persoonaa, mutta ei liikaa. Mielellään vain niiltä osin kun se osoittaa taitoja, kykyä joustaa ja hyvää työmoraalia. Samaan aikaan uramediat tarjoavat kymmenen kohdan listoja, miten tulisi pukeutua ja käyttäytyä menestyäksesi työnhaussa.
Jos noudatamme tunnollisesti kaikkia kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä, kuka oikeastaan enää erottuu joukosta?
Minä haluaisin vähät välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kun luen jostain, että legginsit eivät sovi työhaastatteluun, minun tekee välittömästi mieli vetää päälle räikeimmät Vimmani ja kokeilla onnea.
Varovaisen innostuneen, ulkoa opetellun esittelyn sijaan haluaisin täräyttää jo ovelta, että "Moikka! Olen hölmö, hullu, luova, analyyttinen, rempseä, asiallinen, ystävällinen, rohkea, innostuva ja oikeudenmukainen. Tiedän alastani tarpeeksi osatakseni soveltaa oppimaani ja analyyttisenä ihmisenä kykenen myös tarkastelemaan ilmiöitä tarkkanäköisesti eri kulmista. Minulla on palo oppia lisää, ei vain viestinnästä, vaan vähän kaikesta. Palkatkaa minut, ette varmana kadu!"
Varovaisen innostuneen, ulkoa opetellun esittelyn sijaan haluaisin täräyttää jo ovelta, että "Moikka! Olen hölmö, hullu, luova, analyyttinen, rempseä, asiallinen, ystävällinen, rohkea, innostuva ja oikeudenmukainen. Tiedän alastani tarpeeksi osatakseni soveltaa oppimaani ja analyyttisenä ihmisenä kykenen myös tarkastelemaan ilmiöitä tarkkanäköisesti eri kulmista. Minulla on palo oppia lisää, ei vain viestinnästä, vaan vähän kaikesta. Palkatkaa minut, ette varmana kadu!"
Vastareaktioni nousee koko tilannetta leimaavan epävarmuuden ja odotusten epäsuhdasta. Jos et ole vaihtamassa suoraan yhdestä työstä toiseen, joudut todennäköisesti käymään läpi vaikeita ajatuksia omasta arvostasi ja nykyiseen tilanteeseesi johtaneista syistä. Silloin itsetutkiskelu voi tuoda esiin paljon muutakin kuin sen timanttisen osaamisen kärjen, jonka haluaisit potentiaaliselle työnantajalle esittää.
Yritä siinä olla aito, kun suuri osa inhimillisyydestä täytyy piilottaa tai kääntää kiertoilmausten avulla vahvuuksiksi. Työnhaussa ei ole lupaa erehtyä tai olla epävarma, ja se heittää varjon ihmisyyden ylle.
Onneksi luin Maria Veitolan kirjan "Veitola", sillä rakastuin siihen, miten rehellisesti hän kertoo omasta urapolustaan. Hänen ajatuksiaan vasten tarina radiojuontajaksi päätymisestä ja sitä seuranneista käänteistä on ihastuttavan inhimillinen, vailla media-alan mystifiointia tai pröystäilevää glamouria. Kirja valoi minuun uskoa, ettei työuraansa tarvitse välttämättä suunnitella tietoisesti ennakkoon, vaan on ihan ok myös katsoa mitä seuraavaksi kävelee vastaan, ja tarttua tilaisuuksiin kun niitä tarjotaan. Seurata intohimoaan, jos sen tunnistaa. Jos on niin onnekas.
Yritä siinä olla aito, kun suuri osa inhimillisyydestä täytyy piilottaa tai kääntää kiertoilmausten avulla vahvuuksiksi. Työnhaussa ei ole lupaa erehtyä tai olla epävarma, ja se heittää varjon ihmisyyden ylle.
Onneksi luin Maria Veitolan kirjan "Veitola", sillä rakastuin siihen, miten rehellisesti hän kertoo omasta urapolustaan. Hänen ajatuksiaan vasten tarina radiojuontajaksi päätymisestä ja sitä seuranneista käänteistä on ihastuttavan inhimillinen, vailla media-alan mystifiointia tai pröystäilevää glamouria. Kirja valoi minuun uskoa, ettei työuraansa tarvitse välttämättä suunnitella tietoisesti ennakkoon, vaan on ihan ok myös katsoa mitä seuraavaksi kävelee vastaan, ja tarttua tilaisuuksiin kun niitä tarjotaan. Seurata intohimoaan, jos sen tunnistaa. Jos on niin onnekas.
Sillä joskus voi käydä niin, että universumi suorastaan mäiskii päähän uusilla käänteillä, vaikka et itse olisi ihan kartalla seuraavasta askeleesta. Joskus ratkaisevaa roolia voi näytellä ystävä, joka näkee sinussa jotain, jota et itse vielä tiedä olevankaan.
Ajatukset tekee erityisen mielenkiintoisiksi nainen, jota on haukuttu julkisuudessa milloin rumaksi, teennäiseksi tai turhaksi. Nainen, jota on hartaasti yritetty laittaa milloin mihinkin lokeroon. Minä samaistun hänen tahtoonsa olla määrittelemättä itseään, vaikka ympäröivä yhteisö konventioineen sitä vaatii.
Veitola yllätti minut olemalla aito tavalla, jota en odottanut. Hänen aitoutensa ei piile missään yksittäisessä teossa tai rohkeassa paljastuksessa, vaan kyvyssä havainnoida ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Tiedän, ettei sellaista tekstiä voi kirjoittaa, ellei ole paininut minuutensa kanssa toden teolla.
Minulle henkilöbrändi on viime kädessä illuusio, muiden luoma kuva. Jatkossa haluan määritellä niin ammattiuskottavuuteni kuin persoonani vain yhden ihmisen ehdoilla. Itseni.
Veitola yllätti minut olemalla aito tavalla, jota en odottanut. Hänen aitoutensa ei piile missään yksittäisessä teossa tai rohkeassa paljastuksessa, vaan kyvyssä havainnoida ja hyväksyä oma keskeneräisyytensä. Tiedän, ettei sellaista tekstiä voi kirjoittaa, ellei ole paininut minuutensa kanssa toden teolla.
Minulle henkilöbrändi on viime kädessä illuusio, muiden luoma kuva. Jatkossa haluan määritellä niin ammattiuskottavuuteni kuin persoonani vain yhden ihmisen ehdoilla. Itseni.
Olet kutsuttu juhliin,
teetät puvun,
kasvot,
hiukset,
kynnet:
panssari on valmis.
Ilta onnistui yli odotusten:
et tavannut ketään,
kukaan ei tavannut sinua.
Helena Anhava
