Heräsin jo ensimmäisen karsintakierroksen aikana pohtimaan, miksi kaapeista löytyy vaatekappaleita, jotka sykähdyttävät edelleen yhtä paljon kuin ostettaessa, mutta joita ei ole silti käytetty kuin kerran - jos sitäkään. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Vaatteet, joita säästelee erityisiin hetkiin tai tuleviin juhliin - käyttötilanteisiin, joita ei kuitenkaan tule kun valitseekin päälleen jotain tutumpaa, mukavampaa.

Konmarin pääperiaatteiden mukaan iloa tuottavat asiat on tarkoitus säilyttää, mutta mitä arvoa on vaatteilla, joita ei koskaan pidetä?

Lyhykäisen Konmari-historiani hienoimpia oivalluksia on ollut se, että mikään ei ole liian hyvää minulle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että kaikki jo ostamani vaatteet ansaitsevat tulla puetuiksi päälle. En aio enää pantata kaapissa vaatekappaleita vain niihin parempiin tilaisuuksiin, vaan otan iloa tuottavat yksilöt rohkeasti käyttöön.

Tätä myötä esimerkiksi valmistujaismekkoni on muuntunut asialliseksi hautajaisvaatteeksi, särmäksi messuasuksi sekä ihan arkiseen toimistokäyttöön. Siitä on tullut sanalla sanoen yksi lempivaatteistani.

Totta kai garderobiin kuuluu edelleen jokunen yksilö, jotka poimitaan päälle vain erityisiin tarkoituksiin, mutta järkevän kulutuksen näkökulmasta lienee parempi säilyttää paria juhlavaatetta kuin ostaa joka tilaisuuteen uusi. Klassinen pikkumusta todella on erinomainen vakiovaruste vaatekaappiin, sillä sen kanssa asuvalinta menee harvoin pieleen. Sain huomata tämän muutama vuosi sitten hätäshoppailtuani kyseisen koltun vain neljä tuntia ennen firman pikkujouluja. Enää en jää pulaan, kiitos vain Coco Chanel!

Havainto on saanut minut arvioimaan kriittisemmin ostoaikeitani. Jatkoon pääsevät sellaiset vaatekappaleet, jotka on helppo yhdistää muihin pukimiin tai jotka voisin laittaa päälle vaikka saman tien. Minun maailmani ei kaipaa enää yhtään "sitten kun" -vaatetta.

Mikään ei ole liian hyvää minulle. 

Siihen kiteytyy muutakin, nimittäin kysymys laadusta ja vaatteen alkuperästä. Aihe on ajankohtainen, sillä eettisestä näkökulmasta kaappini ei totta tosiaan kestä päivänvaloa vielä kovin hyvin.

Olen siirtynyt kemppariosastoilta luonnonkosmetiikkaan, joten luontevasti myös tekstiileissä kiinnostavat luonnonmateriaalit, kuten puuvilla, pellava ja villa. Poly-jotain-vaatteiden osuus kaapista vähenee onneksi luonnollisen poistuman kautta, sillä niiden polku on usein lyhyt ja nyppyinen.

Olemme puolison kanssa kaiken kaikkiaan aika laatutietoisia -  olemme niitä asiakkaita, jotka istuvat sovituskopissa syynäämässä ompeleiden siisteyttä ja pitoa tai metsästävät silmä lasissa kiinni ilmakuplia Kivituikuista. Oikeita myymälähenkilökunnan painajaisia.

Kyse ei ole erityisestä hifistelystä, vaan siitä, että haluamme vastinetta rahalle, isolle tai pienelle. Lisäksi vihaamme sydämestämme vaihto- ja palautusrumbaa. Kukapa nyt välttämättä haluaisi sen maanantaikappaleen?

Kuitenkin vuosia pidin onnistuneina hankintoina mahdollisimman edullisia ja isolla alennuksella löytämiäni vaatteita. Olen saanut nähdä sen kiillon himmenevän nopeasti. Ilo harkitsemattomasta heräteostoksesta sammuu yhtä vikkelästi kuin akryyli kulahtaa, joten voin rehellisesti sanoa, että hinta ei ole minulle enää käypä ostoperuste. En tarvitse mitään vain siksi, että se on halpaa.

Perehdyttyäni muutamien blogien kautta eettiseen muotiin, ajattelin sen alkuun olevan liian kallista kaltaiselleni kuluttajalle. Sittemmin olen oppinut ajattelemaan, että vaatteeseen voi myös sijoittaa, jos rahalle saa muutakin vastinetta kuin hetken hyvän mielen. 

Miten minä sitten pukeudun?

Äitiyden myötä minusta on tullut huomattavan mukavuudenhaluinen pukeutuja. Vakiovarusteeni ovat legginsit ja jokin rento mekko. Nimitän yläosien kokoelmaani leikillisesti kaavuiksi, sillä vaatteet eivät saa puristaa tai kiristää mistään. Käytännöllisyyden ohella haluan vaatteideni olevan kuitenkin myös kauniita, joten viime vuosien kotimaisten lastenvaatemerkkien nousu on löytänyt hedelmällisen maaperän... Erityinen suosikkini on Vimma, jonka värimaailma ja rohkeat kuosit puhuttelevat. Tiukasta finanssipolitiikasta huolimatta jokunen juttu on löytänyt tiensä sekä minun että lasten vaatekaappeihin.

Viime viikolla tein visiitin Vimman kivijalkakauppaan Telakkarannassa ja siitä tulikin tosi mielenkiintoinen reissu. Vastoin pyhiä aikomuksiani sorruin heräteostokseen kaiken kauneuden edessä.

Minut voittanut vaatekappale oli Mystical Flowers -kuosin collegemekko, joka tuntui totisesti vastaukselta nälkäiseen keväänkaipuuseeni. Kuin palanen paratiisin puutarhaa ja vielä turkasen mukava päällä.

Ostoksesta teki kuitenkin mielenkiintoisen jutut, joita sain kuulla sovituksen ja asioinnin ohella. Ehdimme jutustella myyjän kanssa niin kankaan suunnittelijasta kuin tehtaasta, jossa Vimman vaatteet ommellaan etelänaapurissamme Virossa. Myyjä harmitteli, että tuotanto ei ole kaikilta osin kotimaista, mutta toisaalta olimme yhtä mieltä siitä, että arvokasta työtä tehdään myös tällä rintamalla. Vimman vaatteet ommellaan nimittäin Tallinnassa tehtaalla, joka työllistää paljon vironvenäläisiä naisia. He eivät ole sikäläisillä työmarkkinoilla erityisen vahvoilla, joten oli todella ilo kuulla, että Vimman tilausten ansiosta lomautettuja työntekijöitä on voitu kutsua takaisin töihin.

Keskustelimme myyjän kanssa myös juuri tässä postauksessa käsittelemästäni ilmiöstä, vaatteista, joita ei raaski pitää. Pohdin myös avoimesti hänen kanssaan, kannattaako minun sijoittaa vaatteeseen nykyisessä rahatilanteessa. Ostopäätöksen tehtyäni hän kehotti minua vielä nauttimaan uudesta vaatteestani ja käyttämään sitä ahkerasti, sillä tavoin raha ei menisi hukkaan. 

Käynti ja myyjän lähtösanat jäivät mieleen, sillä niissä kiteytyy hyvin se, mikä Konmarissa minua ensiksi puhutteli - iloitse asioista mitkä valitset ympärillesi tai puet päällesi, ja luovu turhan huonon omantunnon kantamisesta.

Kyllä vaan, ainakin silloin kun työlistalla ovat asiapaperit. Blaah.

Meidän paperit ovat olleet näennäisen hyvin järjestyksessä, jokaiselle perheenjäsenelle on oma määrätty kansionsa, johon paperit säilötään. Silti niitä kertyy vaivihkaa, sillä olen jotakuinkin ainoa, joka papereita siirtää (laiskasti) kansioihin.

Olen vuosien mittaan käynyt asiapapereita läpi moneen kertaan, mutta silti kansioista lähti ison muovikassillisen verran turhaa hävitykseen. Enemmänkin lähtisi, mutta ensin pitää selvittää kuinka kauan esimerkiksi vanhoja veropapereita tai vakuutusyhtiötä varten säästettyjä lääkärikuitteja täytyy säilöä. Jälkimmäisiä löytyy aikamoinen nippu kahden allergisen lapsen kanssa...

En saanut perkaillessani ihan kiinni Kondon alkuperäisestä ajatuksesta, jossa paperit lajitellaan vain kahteen kategoriaan: säilytettäviin ja toimenpiteitä vaativiin. Neljän hengen taloudessa saisi plärätä aikamoisen nipun löytääkseen jonkun tietyn paperin, joka on arkistoitu ehkä joskus neljä vuotta sitten. Yhteensä kaikkea säilöttävää on nimittäin aikamoinen pino täällä sääntö-Suomessa. Vannon, etteivät esimerkiksi asunnon vanhat kauppakirjat tuota minulle erityistä iloa muuta kuin symbolisesti, mutta en voi niitä poiskaan heivata.

Minusta on kaikin puolin selkeämpää kun minulle ja puolisolle on erikseen henkilökohtaiset kansiot, lapsille yhteinen ja kotiin liittyville papereille yhteinen. Näistä löydän tarvittaessa hetkessä kaipaamani. Mies suosii "nippuun ja pois silmistä" -lähestymistapaa, minkä vuoksi siirrän hänen kasansa toisinaan jonnekin kansion lähettyville ja pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin, jotta ne joskus löytäisivät oikeasti tiensä sinne.

Suurimman ongelman tuottavat käsittelyä vaativat paperit, sillä ne jäävät pyörimään keittiöön epämääräisinä läjinä. Laskut ovat sinänsä yksinkertaisia, sillä ainakin teoriassa ne voi laittaa saman tien maksuun tai muuttaa e-laskuiksi, mutta monet monet muut eivät mahdollista välittömiä toimia. Tällaisia papereita varten hommasimme kivan telineen keittiöön, mutta todellisuudessa siitä on tullut vain unohdettujen, hoitamattomien asioiden hautausmaa, jonne paperit käpertyvät kuolemaan rauhassa.

Kondo on toki oikeassa siinä, että marituksen ydin ei ole säilytysjärjestelmien kehittäminen vaan se karsiminen.

Toimia edellyttäviin papereihin voisi kyllä soveltaa samaa menetelmää, jota on kuullut suositeltavan sähköpostin saapuneet-kansion hallintaan. Osallistuin muutama vuosi sitten FT Sampo Sammaliston vetämään "Viisas pääsee vähemmällä" -koulutukseen, jossa käsiteltiin tehokkuuden ja elämänlaadun parantamista pienten niksien avulla niin töissä kuin kotona.

Ensinnäkin Sammalisto suositteli, ettei sähköpostia lueta heti aamusta, vaan sille varataan päivästä määrätty aika. Tätä voisi soveltaa myös postin ja muiden paperiasioiden hoitamiseen, esimerkiksi kerran viikossa.

Toisekseen kaikki saapuneet viestit käsitellään - joko siirtämällä ne sopivaan kansioon ja varaamalla kalenterista aika sen vaatimien toimenpiteiden hoitamiselle tai hoitamalla asia kuntoon saman tien. Miksei omaan kalenteriin voisi varata pieniä slotteja myös niille kotiasioille? Jospa sitä uskoisi itseään paremmin tehtyään vaikka kokouskutsun kahvikupposen ääreen!

Jos muuten sähköpostin aikasyöppöys on tuttua, kannattaa tsekata Sammaliston sivuilta juttu, jossa kerrotaan miksi päivää ei kannata aloittaa sähköpostien läpikäynnillä. Silmiä avaava, ainakin minulle.

Sovelsin lähestymistapaa tänään saatuani kirjeen, jossa pyydettiin taloyhtiön laajakaistan rekisteröintiä. Sen sijaan, että paperi olisi jäänyt pöydälle odottamaan parempia aikoja, hoidinkin homman heti. Hyvä fiilis!

Kaiken kaikkiaan tuntui vapauttavalta heivata menemään vanhentuneita vakuutuskirjoja, lääkemääräyksiä, kokoelma ruokaohjeita ja opaskirjasia raskausajoilta sekä esikoisen vauvavuodelta, pankkipapereita vanhojen asiakkuuksien varsilta ja sopimusehtoja tileihin, jotka oli lakkautettu aikapäivää sitten. Kaikenlaista, mitä olin pitänyt tärkeänä, mutta joista aika oli ajanut ohi vuosia sitten ihan huomaamattani.

Nyt pitäisi toki vielä keksiä tietoturvallinen tapa hävittää tämä kaikki. Kerrostalon pihalle ei valitettavasti voi pistää pystyyn kokkoa, joten minun on selvitettävä onko yksityistalouksille jonkinlaista tietoturvaroskista esimerkiksi Kierrätyskeskuksessa tai muualla.

Ps. Vastustan käytännön kokemuksellani Kondon näkemystä ohjekirjasten tarpeettomuudesta. Koetapa googlailla 10 vuotta vanhan pesukoneen opasta netin syövereistä, ei muuten löydy! Melkoisesti helpompaa kävellä kaapille, napata aviisi omasta kansiostaan ja tsekata heti mitä virhekoodia masiina tuuttaa.

Maaliskuun hyinen harmaus ei varsinaisesti houkuttanut happihyppelylle. Hyvää aikaa karsimiselle siis!

Olen taas hieman eksynyt kaidalta polulta. Innostuin viikonloppuna marittamaan papereita, mutta niiden järjestely poiki myös muutaman syrjähypyn lasten kamppeisiin ja komonoon eli kaiken sekalaisen sälän maailmaan. Kodintekniikan lisäksi kaivoimme kellarista ison kassillisen lasten pieneksi jääneitä vaatteita ja vauvaleluja, jotka pitäisi viedä joko kirppikselle tai lahjoittaa pois.

Pelkkä papereiden joukkotuho ei tosiaan riittänyt, vaan karsimishimoissani innostuin tekemään pieniä muutoksia Taaperon syömäjärjestelyihin. Syöttötuolin babyset sai kyytiä ja tilalle tuli pelkkä turvakaari. Samassa rytäkässä päätimme vihdoin luopua valjaista, jotka viime keväänä hommasimme muksun karattua kesken ruokailun pöydälle ja sieltä päistikkaa lattialle. 

(Vannon, että tuolla lapsella on 8 elämää - kupsahduksesta ei meinaan jäänyt lommon lommoa vaikka lääkäri syynäsi typyn tarkkaan.)

Taaperon vauva-aikaa pakkailessa iski suunnaton haikeus. Nytkö pitäisi osata luopua kenties vikaksi vauvaksi jäävän tyllerön ensimmäistä vuotta paaluttaneista aarteista? Vauvasetti, valjaat ja turvakaukalo saivat käytännöllisen kirppistelijän sormet syyhyämään ja naputtelin jo ilmoitukset alueen kierrätysryhmään vailla sen suurempia tuskia. Sentimentaalisuus iski kuitenkin salakavalasti kaivettuani tiskikaapista Taaperon Ez Pz -ruokailualustat. 

Kyyneleet silmissä muistelin, kuinka jotakuinkin vuosi sitten vauva aloitti uransa kiinteiden ruokien parissa. Happy Bowliin oli katettu juhlavasti paksu kurkkuviipale ja vieressä äiti ja isi kannustivat ainakin yhtä jännittyneinä kuin vauva itse. Homma kuvattiin videolle asti. Kaikesta tästä olisi voinut kuvitella, että ollaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Kurkkugeddon. Ennen-kuva.

No tietenkään ei oltu, mutta kai tässä korjattiin jonkinlaista ruokailuihin liittyvää pettymystä esikoisen osalta. Luin sormiruokailusta jo Eskarin ollessa vauva, mutta tuolloin rohkeus ei riittänyt sen viemiseen käytäntöön, vaan soseet voittivat. Ensin ahkeroin niitä väsyneen äidin angstilla itse, sittemmin valmiit soseet astuivat kuvioon väsyttyämme loputtomilta tuntuviin öihin huonosti voivan lapsen kanssa. Epäilyjen ja lukemattomien kokeilujen jälkeen yksityislääkäriltä saatu maitoallergiadiagnoosi viitoitti valmisruokien polkua, sillä se tuntui uuden kynnyksellä helpoimmalta tieltä lapsen alkaessa vihdoin nukkua ja voida hyvin. Näin mentiin pidemmälle kuin kehtaan myöntää, mutta hiljalleen omat aivot taipuivat dieetin ympärille, ja aloimme sopeuttaa koko perheen ruokavaliota vastaamaan esikoisen tarpeisiin. Valmissoseet saivat jäädä joskus ennen päiväkotiin menoa. 

Kuopus on osoittautunut vähintään yhtä allergiseksi kuin isoveljensä, mutta hänen kanssaan sormiruokailu pelasi heti alusta pitäen. Olin ostanut ensimmäisiä kiinteitä aterioita varten tukun soseaineksia, mutta kurkkusuorituksesta lumoutuneena jäin seuraamaan mitä tapahtuu jos annan vähäsen avokadoa. Tai yhden kukinnon höyrytettyä parsakaalia. Ehkä pikkuisen pehmeäksi keitettyä bataattia. Palanen leipää. Lähes joka päivä jotain uutta. 

Ja vauva söi. Pyöritti sormissaan, muussasi alustaan, pyöritti hetken suussa ja muussasi taas lisää. Ja nautti silminnähden. Yhtään sosetta en hänelle koskaan keitellyt, vaan tyyppi sormiruokaili sapuskansa luontevasti siinä missä muut perheenjäsenet söivät omia aterioitaan. Kaikki tuntui ihmeen luonnolliselta ja helpolta, vaikka samaan aikaan olin itse tiukalla imetysdieetillä moninaisten allergiaepäilyjen vuoksi.

Ei siis liene ihme, että noihin ihmeellisiin silikonisiin alustoihin on latautunut vahvoja tunteita. Helliä muistoja ja onnistumisia. Luottoa vauvan kykyyn hoitaa homma kotiin rauhassa tutkiskellen ja ruokaan tutustuen, omilla ehdoillaan. Luottoa omaan äitiyteen ja siihen, että luonto hoitaa ja näistäkin allergioista selvitään. 

Tiedän, että lähes kaikissa pikkulapsiperheessä ruokailut ovat murheenkryyni ainakin jossain vaiheessa taivalta, mutta kahden allergisen vesan vanhempana olen kantanut varmasti enemmän kuin yhden ihmisen osan huolta lasten hengissä selviämisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta. Allergiaperheessä ruokailuun liittyy aina varjoja. Nouseeko tästä ihottuma? Palaako peppu punaiseksi ja kipeäksi jos kokeilemme jotain uutta? Kannanko taas yöllä itkevää lasta sylissä ja nousen aamuun luomet lyijynä painaen?

Väsymyksen lisäksi allergialapsen vanhempia painaa syyllisyys. Imetysdieetillä oleva äiti kantaa huonoa omaatuntoa siitä suklaapalasta, johon sortui synkällä hetkellä. Isät ja äidit pohtivat kuumeisesti, mikä ruoka nyt mahtaa olla kaatunut, kun lapsi piereskelee läpi yön kuin merimies. Olinko huolimaton vai onko jonkun tutun ruokatuotteen resepti muuttunut? Aina jossain väijyy ajatus - mitä teemme väärin, kun lapsi voi huonosti.

Ihmeesti sitä kuitenkin jaksaa, kun vaihtoehtoa ei ole. Eskarin kanssa olemme viittä vaille valmiit purkamaan ruokavalion pysyvästi, mutta Taaperolla taitaa olla vielä pitkä tie kuljettavana. Onneksi olemme jo aika rutinoituneita ruokavalioasioissa. 

Ehkä taipaleeni lasten ruokailujen kanssa on rinnastettavissa imetyspettymykseen. Viimeksi mainittua en ole onnekseni joutunut kokemaan, mutta lasten allergiat ovat kyllä olleet jonkinlainen kolaus äitiydelleni. Söin maitohappobakteereita ja vitamiineja läpi molempien raskauksien, mutta kahden lähes samanlaisen allergiakattauksen perusteella sopii olettaa alttiuden olevan geneettistä perua.

Mustikoita maailman iloisimmalta alustalta. Matala Mini Mat ostettiin Taaperon ensimmäiselle Tallinnanlomalle.

Mitä siis tehdä, kun karsittavien listalla on jotain, joka todella tuottaa iloa, kantaa mukanaan ihania muistoja ja positiivisia tuntemuksia, mutta päivittäistä käyttöä tai varsinaista tarvetta ei enää ole? Tuntuu, että valokuvat eivät ainakaan vielä riitä korvaajiksi. Lienee alistuttava siihen, että alan kattaa Taaperon välipalat uudelleen alustoille tai sitten siirrän ne tunnekategoriaan odottamaan harjaantumista tässä lajissa.

Olen jälleen vienyt maritukseni vahvasti metatasolle, mutta huomaan projektin käynnistävän jatkuvasti ajatuskulkuja, jotka on hyvä saada purettua. Nämä sivupolut tulevat olemaan olennainen osa blogia myös jatkossa

Palailen pian pohdintoihin papereista!

Facebookin ihanaiseen KonMari-ryhmään jaettiin eilen kuva, jossa vilahti marittajan uskollinen kumppani, Tukieläin. (Hei vaan sinä eläimen onnellinen omistaja jos tunnistat itsesi!)

Kuva muistutti siitä, että kukaan meistä ei ole saari eikä karsimisprojekti aina kohdistu vain omaan valtakuntaan. Saanen siis esitellä maritustani sivusta, takaa ja joskus keskeltä seuraavat kotijoukot - tapaa Tukitaapero, Puoliso ja Eskari.

Tukitaapero osallistuu innolla projektiin, etenkin jos se avaa uusia sfäärejä vaatekaappiin tai jopa työhuoneen paratiisin portit. Tukitaapero purkaa mielellään siististi pakattuja Ikea-kasseja ja kuskailee kierrätyskamppeita ympäriinsä hyläten ne lopulta vessan lattialle tai sohvan alle. Tukitaaperon ansiosta tiettyjen vaatekappaleiden kohtaloa on tullut pohdittua moneen otteeseen. Taapero saa paljon anteeksi olemalla järjettömän iloinen lapsi.

Taapero ja Eskari lajityypillisissä puuhissa.

Puoliso on ultimaattinen makutuomari, jolta varmistetaan tuottiko tämä nyt iloa vai ei ja mitä minä mahdoinkaan ajatella. Puolison tulee paha mieli jos jotain hävittää salaa eli kodintavarat käyvät ehdottomasti arvioitavana myös hänellä. Toisinaan hänet saa innostettua karsimaan omia kamppeitaan, mutta pystyviikkausta emme ole Puolisolle vielä esitelleet. Tarve olisi, sillä järjestelmällisyys ei kuulu hänen hyveisiinsä.

Eskari on maritusprojektin kriittisin arvioija. Hänelle on sinänsä melko yhdentekevää mitä äiti hävittää, kunhan se ei koske leluja tai Dinokopteria. Dinokopteri on Clasulta joskus ostettu sukkienkuivausteline, joka hyvällä mielikuvituksella lennättää myös muovidinosauruksia seikkailuista toisiin. Eskari yrittää joskus jalomielisenä karsia pehmoeläimiä, mutta lopulta ketään ei kuitenkaan hylätä. Eskarin kunniaksi on sanottava, että pystyviikkauksen jäljiltä vaatekaappi on edelleen esimerkillisen siisti, vaikka hän valitsee aamuisin itse vaatteensa. Eskari on myös mainio jätteiden lajittelija jo nuorelta iältä.

Pystyviikattu Puoliso.

Projektin suurin vastus ja jäärä olen luonnollisesti minä itse. Taapero ei vielä osaa kaipailla omia vanhoja vaatteitaan, minä tietenkin senkin edestä. Itsehän kamppailen edelleen haluamisten maailmassa kuin lapsi ikään ja joutunen käsittelemään pieneksi jääneet vauvavaatteet siellä muistoesineiden tunnekategoriassa. Puolisolla on joitain pinttyneitä hamsteritaipumuksia, mutta vuosien myötä hän on harjaantunut luopumaan ihan kiitettävästi. Eskari haluaa valita jo pitkälti omat vaatteensa, joten häntä voinen opastaa hienotunteisesti kulutuksen ihmeelliseen maailmaan. Tulevalle sukupolvelle toivon kehittyvän nykyistä eettisemmän ja ekologisemman tavan elää.


Ps. Dinokopteri löytyy Kierrätyskeskuksen säkistä, mutta sitä ei kerrota enää Eskarille! Kuivaustelineparalla leikitään vain sen ollessa pudotusuhan alla, joten nyt se saa mennä.

<3

Naistenpäivänä kunnioitetaan saavutuksia tasa-arvon saralla, joten muistetaan etteivät kotihommat tai Konmari ole mikään naisten juttuja - kaikilla on oikeus välittää siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Pistetään kondikseen joka kämppä, kuuppa ja mancave!

Keep up the good work KonMarit ja KonMatit!

Edit: Pakko lisätä, että päivän kunniaksi säihkyin tänään iloa ihan kirjaimellisesti, sain nimittäin messuilta pienen upgraden päivän ilmeeseen Glitternistin käsittelyssä. En olisi millään malttanut pestä naamaa illalla..

Messulook keräsi hyvin katseita kaupungilla.

Minulla on jonkinlainen visio siitä, miltä haluaisin kotini näyttävän. Se nousee vahvana esimerkiksi sisustuslehtiä tai instagramia selatessa - tiedän täsmälleen mikä miellyttää ja mikä ei. Kaikki muuttuu kuitenkin vaikeaksi kun nostan katseen ruudusta ja rupean katselemaan ympärilleni. Tunnen, etteivät palaset loksahda oikein kohdalleen, mutten tiedä miksi.

Tavoitetilani on siis enemmän jonkinlainen fiilis kuin selvä suunnitelma siitä, millaisia asioita kotoa pitäisi löytyä tai miten ne on järjestetty kaappeihin. Toivon näkemyksen saavan konkretiaa kunhan tarpeettomat kerrokset on kuorittu pois. Olen yrittänyt pitää katseen maassa ja fokuksen karsimisessa, mutta alkava kevät, aurinko ja kaikki ympärillä huutaa muutosta. Ilmassa on voimakasta pesänrakennusviettiä, joten olen hairahtanut sisustamaan.

Minimittaiset mehikasvit mahtuivat Kivituikkuihin!

Kaikki alkoi viherkasveista. En tiedä syyttääkkö Konmaria vai sitä, että meidän perheen vauvan tilalle on kasvanut tomera taapero, mutta viime aikoina olen tuntenut suurta viehtymystä kasvien hoivaamiseen. Niitä onkin alkanut hiipiä pikku hiljaa vähän sinne tänne. Ensin pari pistokasta ystävän luota, sitten paprikansiemenet multiin ja vielä heräteostoksena iso ruukkurosmariini lähikaupasta. Rohkeus kasvoi, joten annoin puolivahingossa periksi parille kukkivia kaktuksia ja pikkuruisille mehikasveille... Meillä on keittiössä parhaillaan pieni viidakko.

En ole ollut ikinä mikään viherpeukalo ja povaan etenkin paprikaparoille lyhyttä polkua, mutta juuri nyt nautin uudesta aluevaltauksesta. Äitini on ollut aina hyvä kasvien kanssa, mutta itse olen suosinut ennemmin leikkokukkia ja satunnaisia Ikea-orkideoja (huonolla menestyksellä). Tuntuu siis jotenkin voimaannuttavalta seurailla kasvua ja iloita jokaisesta puhkeavasta kukasta tai uudesta juuresta. Tässä on kuulkaa kastelukannun täydeltä mindfullnesia!

Kukkien kastelu riittikin useamman viikon, mutta viime viikonloppuna sorruin  pitkästä aikaa shoppailemaan! Siinä ei ole sinänsä mitään dramaattista, mutta olen yrittänyt pysytellä erossa ostostelusta siihen saakka, että tiedän tarkemmin mitä oikein olen rakentamassa. Olen edelleen tyytyväinen kaikkiin hankintoihini, mutta huomaan KonMarin vaikuttaneen jo jonkin verran kulutustottumuksiini. 

Ihastun edelleen kaikenlaiseen kauniiseen, mutta olen jo aavistuksen kriittisempi hankintojen suhteen. Jään mielelläni harkitsemaan yön tai kahden yli heräteostosten sijaan ja arvioin saavutettuja hyötyjä suhteessa siihen, että joudun lisäämään tavaramäärää. Pyrin myös välttämään kaikkea väliaikaista, sillä nyt tiedän luopumisen olevan paljon vaikeampaa kuin  hankkimisen. Pari kertaa olen jopa yllättänyt itseni miettimästä, osaisinko tehdä vastaavan itse!

(Se jos jokin on uutta)

Yhden porsaanreiän kulutuskriittiseen elämäntapaan olen löytänyt second hand -jutuista. En ole mikään innokas kirppisten koluaja, mutta pidän kyllä silmät tarkkana alueen kierrätysryhmässä Facebookissa. Viimeisimmät sieltä tehdyt löydöt ovat kaksi tuolia: Iskun vanha koulutuoli 60-luvulta sekä iältään epävarma työtuoli taivutetusta vanerista. Olen vuosien mittaan kehittänyt silmää sen suhteen, millaiset asiat on helppo myydä eteenpäin jos hankinta ei miellytäkään pidemmän päälle.

Iskun koulutuoli (yllä) saanee uuden mustan pinnan, työtuoli taas kaipailee tyynyä pehmikkeeksi.

Ajatushan on sinänsä kyseenalainen ja aika kovasti ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita yritän parhaani mukaan omaksua. Kierrätysmaailma on kuitenkin mainio kenttä kokeilla uusia juttuja pienellä kynnyksellä. Lisäksi suurin osa second hand -hankinnoistani on säästänyt myös tukun rahaa, sillä monta asiaa olisin muuten hankkinut uutena. Kirppisryhmien kautta olen täydentänyt esimerkiksi astiasarjoja ja pistänyt toisaalta surutta kiertoon lahjaksi saadut kipot ja kupit, jotka eivät miellyttäneet.

Pidän myös siitä, että esimerkiksi huonekalujen mukana tulee jokin tarina - tulipa se sitten omaan tietooni tai ei.

Esimerkiksi vanhasta valkoisesta lipastostamme tiedän sen verran, että se on alunperin hankittu jonkin maatilan huutokaupasta Kirkkonummelta. Tuolloin se oli vielä sävyltään tummanvihreä. Edellinen omistaja maalasi lipaston itse valkoiseksi, mutta kulumat laatikoiden reunoissa paljastavat alkuperäisen värin. Muistan, että autottomina olimme hieman hankalassa asemassa, mutta edullisen hinnan lisäksi myyjä tarjoutui tuomaan huonekalun meille kotiin ja kaupoista jäi molemmille tosi hyvä mieli.

Sama lipasto (Hilma, kuten häntä nimitämme) sai toimia taannoin myös oivalluksen välikappaleena. Sain valmiiksi erän maalausprojektin ja suomin itseäni siitä, ettei pinnasta tullut niin tasainen kuin olin toivonut. Mietin jo, ettei minun kannattaisi hätähousuna lähteä näihin projekteihin ollenkaan.

Sitten silmäni osuivat tuohon vanhaan lipastoon ja rupesin mittailemaan sitä katseellani tarkemmin. Pientä valumaa siellä, kulumaa tuolla. Tajusin, etten ollut kertaakaan edes huomannut noita jälkiä aikaisemmin enkä tuntenut tarvetta päivitellä, miksei edellinen omistaja ollut tehnyt tarkempaa työtä. Lipastohan on persoonallisuus ja meille oikein rakas.

Miksen siis antaisi itselleni vähän armoa ja iloitsisi aikaansaannoksestani ilman turhaa kritiikkiä!

Kukkivat kaktukset majailevat keittiön ikkunalaudalla ja käyvät nukkumaan säännöllisesti viiden aikaan joka ilta.

Moni varmaan ihmettelee, mikä siinä KonMarissa on niin ihmeellistä, sehän on vain siivoamista. Koti on kuitenkin ladattu niin monenlaisilla merkityksillä, ettei siihen kohdistuvia toimia voi pelkistää vain järjestelyksi. Joillekin se edustaa ehkä vain käytännöllisiä arvoja, toisille omaa turvapaikkaa maailmassa. Oli merkitys mikä hyvänsä, en pidä lainkaan huonona ohjenuorana vaalia asioita, jotka tuovat siihen ympäristöön iloa.

Pirskahtelevat, kuten Kondon käyttämä termi "spark joy" usein kääntyy suomeksi.

Kasvit ja minä jatkamme hyväksi havaitulla polulla, mutta ne ostohousut voisin konmarittaa toviksi pois.. 

Mikä eteen, kun kaiken marittamisen, keskittymisen ja mentaalisen kuulostelun jälkeen takki on tyhjä, eikä motivaatio riitä enää kiertoon tuomittujen jälkikäsittelyyn?

Spoilaan heti ja kerron, että vastaus ei löydy täältä, sillä tässä suossa tarvon minäkin. 

Tavaroiden lajittelu iloa tuottaviin ja tuottamattomiin on suhteellisen helppoa. Kun oikeasta vireestä saa kiinni, pinoja alkaa syntyä nopeasti. Takuuvarmat ja pidettävät, tylsät, mutta ehdottoman hyödylliset, täysin yhdentekevät, vähän epävarmat... Tyypillisesti tässä kohden puoliso huomauttaa, että nyt olisi päivällinen valmis, kiva jos siivoaisit kamppeet pois ruokapöydältä. Keot siirretään tuolille, tasolle, sängylle, työpöydälle, mikä mihinkin. Ja sinne ne usein myös jäävät.

Jos kaiken tarkoituksena on kämpän tyhjääminen tarpeettomasta, miksi kaikkein vaikein vaihe on se, jonka pitäisi palkita eniten?

Epätoivo alituisen epäjärjestyksen kanssa on poikinut yllättävän innostuksen sisustaa kukkasin.

Olemme menettäneet yhden kokonaisen huoneen neliöstämme tälle projektille. Virallisen selitykseni mukaan kiertoon lähtevien tavaroiden lajitteluun ei vain ole riittävästi aikaa työn ja kodin ikeessä. 

Todellisuudessa ongelma piilee omassa päässä. Tavaroiden makuuttaminen suljettujen ovien takana antaa mahdollisuuden peruuttaa ja käydä hakemassa takaisin jotain tarvitsemaansa, jos vaikka sattuisi tulemaan toisiin aatoksiin.

Valintojen tekeminen ei olekaan niin helppoa kuin miltä se aluksi vaikutti. Onneksi KonMari pakottaa jälleen kasvotusten niiden syiden kanssa, joiden vuoksi koko hommaan on lähdetty. Tunnustan, että en ole malttanut edetä kategoria kerrallaan, vaan olen laittanut turhaa tavaraa "sivuun" jo valmiiksi esimerkiksi siivotessa. Homma on päässyt niin sanotusti rönsyilemään. 

Valinnan vaikeus tulee vastaan myös lajittelussa. Elämä kerrostalossa antaa hyvät puitteet kierrätykselle, sillä jätehuoneesta löytyvät omat astiansa niin metalleille, laseille, papereille, pahveille kuin bio- ja sekajätteelle. Eskarilainenkin osaa jo varmistaa mihin roskikseen mikäkin kotona kuuluu ennen pois laittamista. Kätevän matkan päästä löytyy myös Kierrätyskeskus ja pari vastaanottokeskusta sekä tietysti Facebook pullollaan kirppisryhmiä.

Olemme kuitenkin jääneet ansaan kierrätyksen kanssa. 

Haluaisin päästä tavarasta eroon mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta usein yksi osoite ei vain toimi kaikelle. Vastaanottokeskuksissa on krooninen pula miestenvaatteista, mutta ei niinkään naisten tai lasten. Naistenvaatteet menevät hyvin kaupaksi kirppisryhmissä, lastenvaatteet yllättäen eivät. Niille voisi kuitenkin olla akuutti tarvetta esimerkiksi Hope ry:llä. Rikkinäiset tai kulahtaneet lakanat, pyyhkeet ynnä muut tekstiilit kuuluvat tietysti lumppukeräyksiin tai Hesylle. Kirjat eivät tunnu kelpaavan juuri mihinkään. Tässä kohtaa tekisi mieli tuikata tuleen kaikki ja päästä sillä ongelmasta.

Festarimuisto vuodelta yksi ja kaksi jälkeen suurten tihkusateiden. Meni roskiin, mutta hymy jäi.

Tiedän, että helpointa olisi lykätä kaikki isoihin Ikea-kasseihin ja kyörätä Kyläsaareen, mutta se tuntuu ongelman siirtämiseltä jollekin toiselle. Kierrätyskeskuksiin tuodaan joka päivä kassitolkulla tavaraa, jonka lajittelu ja läpikäyminen vievät resursseja, eikä kaikelle ole ottajaa. En halua viedä sinne tavaraa, joka päätyisi roskalavalle. Olemmekin pyrkineet myymään kaiken rahanarvoisen tai yleishyödyllisen ensisijaisesti oman kaupunginosan kirppisryhmissä - näin toimitusketju pysyy lyhyenä ja joku saa kaipaamansa tarvikkeen ilman turhia välikäsiä.

Valitettavasti se tarkoittaa sitä, että nyssäkät pyörivät jaloissa viikkotolkulla ennen kuin ne on saatu ulos asunnosta.

Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja pakkasin poistettavat tavarat kolmeen kohteeseen: Kallion vastaanottokeskukseen, Kierrätyskeskukseen ja Hopelle. Ei enää armoa ehkä-pinoille. 

Jotta et joudu samaan suohon, suosittelen lämpimästi kiertoon tuomittujen poistoa mahdollisimman pian jokaisen katergorian läpikäynnin jälkeen. Et ehdi vaiheilla tai katua, ja loppusijoituspaikkojakin on todennäköisesti vain yksi kerrallaan.