Olemme puolisoni kanssa nauraneet monasti, että meillä on huono vappukarma. Ollaksemme kohtuullisen sopuisa pariskunta niin arjessa kuin juhlassa, meillä on tilillämme muutama melkoisen epäonninen vappujuhlinta. 

Olemme sinkoilleet kiukkuisia sanoja toisillemme niin Uppsalassa kuin Helsingissä. Olen itkenyt pettymystäni meikit poskilla muun kansan juhliessa ympärillä, riutunut influenssassa yksin kotona, ja kerran villeinä nuoruusvuosina jopa lunastanut nuokahtaneen ylkäni ystävällisen järjestysmiehen pyynnöstä Dipolista kun hänet oli yhytetty aulan pylvään takaa lepuuttamasta silmäluomiaan.

Meidän vappujemme tarina alkaa hieman kryptisistä koordinaateista, nimittäin ananaksen juurelta. Tai totta puhuakseni oikeastaan vielä hitusen kauempaa, kummankin ensimmäisestä fuksivapusta 14 vuoden takaa. 

Se oli todellinen opiskelijavapun ilmentymä, juuri sellainen riemujuhla kuin kuukausien mielikuvien rakentelun, opiskelijaelämän opettelun ja jännityksensekaisen odotuksen jälkeen sopii olettaa. Juhlimme tuolloin kumpikin tahoillamme kuin huomista ei olisikaan - tietämättä, että tulevien viikkojen ja kuukausien mittaan silloin vielä melko tuore ja hauras ystävyyden säie punottaisiin vahvaksi langaksi, elämänmittaiseksi kumppanuudeksi.

Opiskelijaelämä toi tullessaan jotain, johon emme olleet varautuneet, vielä.

Odotukset olivat siis korkealla vuotta myöhemmin, kun juhlimme ensimmäistä yhteistä vappuamme nuorena parina. Edellisvuoden tapaan opiskelijakalenterin suurinta merkkipäivää oli alustettu jo huolella. Siitä piti tulla kaikkien aikojen vappu, mutta asiat menivät lähes alkumetreiltä pieleen. 

Yksityiskohtiin menemättä ensimmäinen suuri riitamme sai alkunsa nousuhumalan siivittämänä Suurkirkon ympäristössä, jossa ainoat puolisoni sammaltaen antamat koordinaatit olinpaikastaan johtivat - kuten myöhemmin sain tietää - ihan kirjaimellisesti suurehkon rekvisiitta-ananaksen välittömään läheisyyteen. Silloinen harmi ei ollut onneksi deal breaker, perustamme oli vankempaa tekoa.

Ensimmäisen vapun kireistä tunnelmista huolimatta jaksoimme uskoa sinnikkäästi vappuun ja hauskanpitoon. Vuosien varrella vietimme monenlaisia työn juhlia: ratkiriemukkaita opiskelijavappuja sekä mitäänsanomattomia, valjuja juhlia räntäsateessa väkisin hymyillen. Välillä laatoitimme kylppäriä kilpaa noroviruksen kourissa koko perheen voimin, välillä nauraa räkätimme lattialla voipuneina ja voimaantuneina ystäväporukassa, naurunkyyneleitä silmäkulmista pyyhkien. Muutaman karvaan pettymyksen jälkeen opimme suunnittelemaan iltamme yhdessä - ja olemaan odottamatta liikoja.

Juhlapyhien viettoon liittyy nimittäin valtavasti lunastamattomia odotuksia. Kalenterihauskaan ja kansalliseen humuun ladatut mielikuvat ovat kinkkinen lähtökohta, sillä usein tällaisiin juhliin on kirjoitettu jo valmiiksi kaikki epäonnistumisen edellytykset. Entä jos mielikuvamme hauskasta eivät kohtaa kanssajuhlijoiden näkemyksiä? Entä jos hilpeyden juhla muuttuu väkinäiseksi suorittamiseksi ja kuohuviini väljähtyy lasissa? Entä jos me kasvamme, muutumme?

Fuksivapun taikaan kuului olennaisesti uutuudenviehätys. Sittemmin toinen toistaan seuraavat opiskelijajuhlat ja haalarihummailu veivät tuota viehätystä vähä vähältä, kunnes oivalsin, mikä on minun vappuni peruspilari ja paras asia: ystävien kokoontuminen. Kokoonpano on vaihdellut elämäntilanteiden mukaan, mutta vuosi vuoden jälkeen voin yhä luottaa siihen, että tapaan opiskeluvuosien ystäväni yhteisen ravintolapöydän äärestä vappuaattona. Pöytävarausta on kasvatettu sitä mukaan kun seurueeseen ovat liittyneet poikaystävät, aviomiehet ja hiljalleen myös jälkikasvu.

Samaan tapaan me olemme pariskuntana kasvaneet yhä tiiviimmäksi yksiköksi ja löytäneet tavan viettää meille tärkeitä juhlia. Hauskaa ei voi pakottaa, eikä kaikkia menoja sovittaa yhteen. Olemme saaneet huomata, että kompromissi ei aina ole paras ratkaisu, mutta meille on tärkeää tehdä juttuja yhdessä, menivätpä asiat suunnitelmien mukaan tai eivät - siltikin, että juuri suunnitelmallisuuden suhteen olemme kaksi melko erilaista ihmistä. Minulle on tärkeää tietää ja varautua, puolisoni on spontaani ja nauttii hetkessä elämisestä.

Yhdeksi yhteisen elämämme kulmakiveksi on kuitenkin muodostunut toisen kunnioittaminen yksilönä, jolla on omat ominaispiirteensä ja vapaa tahto. Ehkä juuri tuon valinnanvapauden vuoksi me valitsemme toisemme yhä uudelleen ja uudelleen. Myös arkisissa asioissa, sanoissa ja teoissa, osoituksena molemminpuolisesta arvostuksesta ja rakkaudesta.

Kun mietin meidän yhteistä taivaltamme, tuntuu hyvinkin siltä, että juhlapyhiin kohdistetut odotukset ovat rinnastettavissa ihmisiin kohdistettuihin odotuksiin. Molemmat ovat parhaimmillaan kun ne hyväksyy sellaisenaan ja lakkaa odottamasta asioiden menevän kuten ne päässään kuvitteli.

Tänään vietimme vappupäivää syöden ja saunoen, ystävien kanssa. Vilvoitellessani terassilla yksin saunan jälkeen, katsahdin tihkusateesta raskaalle taivaalle, ja silmäni osuivat yksin poukkoilevaan, kullanväriseen foliopalloon, juhlavaan ananakseen. 

Tuota koomista, karannutta palloa katsellessa sisälläni kupli nauru ja yllättävä, onnellinen rauha. Tunsin ympyrän sulkeutuneen. Vaikka vappumme ovat menneiden vuosien mittapuulla jo kovin perheellisiä ja vaisuja, olen vihdoin oppinut madaltamaan odotuksiani ja katsomaan, mitä elämällä on tarjottavanaan. Luopuessaan mielikuvista näkee paremmin, mikä tässä hetkessä on hyvää ja oikein.

Me voimme luoda juhlan olohuoneeseen kun lapset nukkuvat, pullossa on kelvollista punaviiniä ja kerrankin aikaa katsoa kokonainen elokuva. Akateemisista perinteistä huolimatta ruuhkainen Ullanlinnanmäki ei houkuta lasten kanssa, vaan vietämme toukokuun ensimmäistä hyvillä mielin pikniköimällä lähipuistossa, kävelemällä heräävässä kevätluonnossa tai nostamalla kuohuvat maljat hyvien ystävien kesken jonkun kotona.

Tämä vappu on ollut täynnä sellaisia vaatimattomia hyviä hetkiä, jotka olisivat ennen tuntuneet tylsiltä, mutta jotka ruuhkavuosiarjessa ovat oikeastaan aika jees. Liian suurina annoksina riemusta ja juhlasta saa vain pään kipeäksi ja syö omaa arjen suorituskykyään.

Minun vappuni kohokohta tapahtui vähän varkain, ihan hetki sitten. Siihen liittyi jämistä koottu spontaani juustolautanen ja viinipullonpohjat, pöydällä palavat kynttilät, kohdilleen osunut Spotify-soittolista ja päivän kyläilyistä jo väsyneet, nukkuvat lapset omassa huoneessaan. Harvinainen kahdenkeskinen hetki, jota ei haettu tai suunniteltu. Juuri silloin aika venyi ja hidastui, ja tavoitimme jotain sellaista kuolemattomuutta ja rakkautta, jonka saa kiinni vain kun malttaa istua alas ja antaa elämän tapahtua.