Olen pontevasti kieltäytynyt elämästä ruuhkavuosia. Kahdesta alle kouluikäisestä lapsesta, työstä, harrastuksista ja parista puolison kanssa vuoron perään loppuunsuoritetusta tutkinnosta huolimatta. Perimmäinen syy on se, että vihaan sanaa ruuhkavuodet. Se tuo mieleen kurahaalareita, inhottavia irtokiviä, vaatteita hujan hajan, sojottavan tukan, univelan ja kaikkea muuta epämiellyttävää. En voi kieltää etteivätkö edellä mainitut kuulu vahvasti elämään juuri nyt, mutta en silti aio typistää arkeani pelkäksi eloonjäämistaisteluksi alamittaisten aiheuttamaa kaaosta vastaan.

Kuitenkin ruuhkavuodet lienevät syy siihen, että koen tarvetta selvittää päätäni kirjoittamalla. Alkusysäyksen kaikelle antoi japanilaisen Marie Kondon kodin karsimista ja järjestelyä käsittelevä teos KonMari, jonka sain vihdoin käsiini keväällä 2016. Pantattuani kirjaa ensin 29 päivää koskemattomana yöpöydällä, tartuin siihen eräänä kauniina toukokuun päivänä Tokoinrannassa, tyttäreni nukkuessa päiväunia vaunuissa. Luin kaiken, minkä suinkin ehdin ennen kirjaston palautusajan vääjäämätöntä umpeutumista.

Ensi alkuun tunsin lievää huvittuneisuutta. Neuroottinen siivousfanaatikko tuo Marie, hihittelin nurmikolla auringon paistaessa selkään. Kuitenkin mitä pidemmälle luin, sen selvemmäksi kävi, että hänellä oli viesti, jota olisi syytä pohtia tarkemmin: jätä vain se, mikä tuottaa sinulle iloa.

Toden teolla asia aukeni liityttyäni Facebookissa Konmari Suomi -ryhmään. Pääsin syvemmälle termistöön ja keskusteluihin siitä, mistä KonMarissa on kyse. Kondon mukaan tavarat tarvitsee käydä läpi ja löytää paikka vain kerran, sen jälkeen kaikki sujuu omalla painollaan, sillä jäljelle jäävät vain ne asiat, joilla on merkitystä. Joko käytännöllistä tai henkilökohtaista.

Aloitin metodin mukaisesti vaatteista. Kasasin ne uskollisesti keoksi sängylle ja hypistelin jokaista käsissäni hetken ennen lajittelua niihin, jotka lähtevät ja niihin, jotka jäävät. Prosessin jälkeen olo oli epäuskoinen. Tässäkö tämä oli? Homma jäi pitkäksi aikaa niikseen. Jatkoin ryhmän seuraamista ja luin keskusteluja toisensa perään siitä, mikä kullekin pirskahtelee, kuinka vaatteet tulisi Kondon mukaan viikata ja onko metodin perimmäinen tarkoitus luopua vai säästää.

Pikku hiljaa minulle valkeni, ettei vitkasteluni johdu valinnan vaikeudesta tai ajanpuutteesta, vaan siitä, ettei minulle ole aavistustakaan mitä tavoittelen tällä kaikella. Kondo neuvoo heti alkumetreillä visualisoimaan, mitä haluaa prosessin aikana saavuttaa. Jollekin se naisellinen tyyli ja elämäntapa, toiselle kenties selkeä minimalistinen koti vailla häiriötekijöitä. Jälkimmäistä ei olisi tiedossa vähintään viiteentoista vuoteen, joten kysymys jäi ilmaan: mitä minä oikein haluan?

Minä halusin löytää itseni, ymmärsin. Tarhamatkojen ruuhkaratikoissa ja lähikaupan käytävillä vaelsi nainen, jonka tulevaisuus, ura, koti ja pää tuntuivat olevan yhtä sekavaa vyyhtiä. Päätin turvautua kirjoittamiseen. Kondon sanat mielessäni kännykän muistioon, tabletille, hiljalleen sinne sun tänne alkoi kertyä ajatuksia. Kaikesta paistoi yksi selvä missio: aion opetella keskittämään energiani siihen, mikä elämässä tuottaa iloa ja hyväksymään asiat, joita en voi muuttaa. Ajatus kypsyi blogi-ideaksi.

Tunnustan, että tämä tuntuu vielä vieraalta, sillä en ole blogien aktiivinen lukija ja itseni valokeilaan tuominen tuntuu kaiken kynnyksellä oudon pelottavalta. Aika tuntuu kuitenkin oikealta, ja mottoni tälle vuodelle on: voin olla mitä ikinä haluan.

Nyt siis pitäisi enää selvittää mitä se on. Tervetuloa mukaan.