Ruuhkavuosien ikeessä irvistelevät vanhemmat tietävät, että yksi tekemisiä vahvasti määrittävä asia on kiire. Kiire tarhaan, kiire kouluun, kiire töihin. Illalla kiire kotiin, kiire laittamaan ruokaa ja lopulta laittamaan lapset nukkumaan. 

Kiire on osin illuusio, osin totta. Kiire syntyy eräästä lasten perusominaisuudesta, nimittäin kyvyttömyydestä ymmärtää kiireen käsitettä millään järkevällä tavalla. Mitä enemmän vanhempi hoputtaa, sitä hitaammaksi käyvät askeleet. Vaatteet puetaan päälle puoliksi ja ruvetaan leikkimään legoilla, koska lattialla näkyi Ninjago-Kain vartalo ilman päätä ja se piti etsiä. Aamiaisen sijaan voi vaihtaa vaatteita kolme kertaa, koska farkkujen saumat kiertävät, ja isin työvuoron sijaan on tärkeämpää ehtiä vessaan silloin kun pitäisi lähteä. Vastahan siitä vessahädästä kysyttiin viisi kertaa vartti sitten. Ei auta, kun mentävä on juuri NYT.

Kiire siis syntyy usein lasten kiireettömyydestä, ja siitä alituisesta pelosta, että hyvin sujuvat rutiinit voivat milloin tahansa rikkoutua johonkin niin päivänpolttavaan asiaan kuin vinoon puettuun sukkaan. Hoputetaan ihan varmuuden vuoksi. Kiire iskostuu alitajuntaa, ihan kaikilla.

Kiireen vastapainoksi syntyvät ne hetket, jolloin lapsilla on jokin keskittymistä vaativa leikki tai äärimmäisen jännittävä jakso Pipsa Possua käynnissä. Silloin ei pestä pyykkiä, ei täytetä tiskikonetta tai edes keskustella puolison kanssa. Usein juuri silloin kaivetaan esiin kännykkä ja vaivutaan jonnekin olemattomuuden kuudenteen ulottuvuuteen. Tai ihan vaan suljetaan silmät. Livahdetaan suihkuun tai kakalle, ja pistetään ovi lukkoon ettei kukaan vain tarvitse minua hetkeen.

Ne hetket ovat arvokkaita, mutta hengityksen tasaannuttua, hiipiessäsi pyyhe päällä kylpyhuoneesta -  juuri silloin saatat huomata kaipaavasi meitä.

Havahduin yksinäisyyden tunteeseen vasta kun saimme pitkäaikaisen vieraan. Otimme viime syksynä rohkean askeleen, ja avasimme kotimme ystävälle, joka tarvitsi väliaikaisen majapaikan. Meillä oli tarjota vierashuone, ja kiitos Konmarin - myös yksi kokonaan tyhjennetty hyllyrivistö. 

Ennen järjestelymme alkamista pelkäsin yksityisen tilan menetystä. Mietin, että mitä sitten kun harmittaa. Mitä sitten, kun ahdistaa ja itkettää. Mitä sitten, kun riitelemme tai lapset kiukuttelevat?

Kollektiivinen asumisemme osoitti pelon melko pian turhaksi. Lapset oppivat tuntemaan vierashuoneen "Ellin huoneena". Ellin huoneeseen saattoi vaeltaa iltaisin kirja kädessä lukutuokiota varten. Kun Ellin huoneessa ei ollut valoja, lapset pohtivat missä Elli mahtaa olla. 

Kun Ellin tuli lopulta aika jatkaa matkaansa, kaikkia vähän suretti. Koti tuntui tyhjältä ja vierashuone autiolta. Naureskelin puolisolle, että tältäkö se tuntuun, kun lapset lentävät pesästä.

Vuosi vaihtui ja aloitimme taas uudenlaisen arjen. Arjen, jota leimasi väsymys, siitä toipuminen ja uuden odotus - ja uutta tulikin. Puolison työpaikka vaihtui ja aika pian saimme uuden vieraan. Toisen ystävän, joka niin ikään tarvitsi tilapäistä asuntoa. Me tarjosimme huoneemme käyttöön, olihan meillä jo rohkaiseva kokemus takana.

Nyt kun yhteistä asumista on taas takana jo melkein kuukausi, huomaan nauttivani järjestelystä monesta syystä. Olen oppinut olemaan iloinen ja surullinen myös seurassa. En kätke tai häpeä arkisia tunteita. Olen kuitenkin myös huomannut, että kun talossa on jatkuvasti kolmas aikuinen, tilankaipuun sijaan etsiydynkin seuraan. 

Minulle kollektiivinen asuminen on tuonut yhden lisäparin käsiä elämään, mutta myös yhdet kuuntelevat korvat. Jonkun joka kysyy minulta, millainen päivä oli. Jonkun joka yleensä ehtii kuunnella kun innostun kertomaan edesottamuksistani. Jonkun, joka muistaa ruokapöydässä laittaa kuopukselle ruokalapun ennen kuin jogurtit ovat rinnuksilla, silloin kun me vanhemmat emme jaksa enää välittää. Jonkun, joka kysyy esikoiselta sunnuntai-iltana onko läksyt tehty ja reppu pakattu.

Ensimmäistä kertaa tunnistan, että olen tuntenut perhe-elämämme keskellä myös yksinäisyyttä, joka kumpuaa lasten viemästä ajasta ja energiasta.

Kyse ei ole laajasta tai edes jatkuvasta ilmiöstä, mutta se liittyy vahvasti tähän hetkeen ja meneillään oleviin ikäkausiin. Meitä vanhempia tarvitaan paljon, meidän tukeamme ja lohdutustamme. Tiedän, että kuluu vain yksi silmänräpäys kun esikoinen on laajentanut reviiriään ympäri Helsinkiä. Lopulta ystävien ja oman tien kutsu käy, eikä minua pyydetä enää puhaltamaan joka kolhuun tai haavaan. 

Kuopus on vielä vallaton taapero, onneksi. Mutta hänenkin elämänpiirinsä laajenee. Juniori on vielä paljon isoveljeänsä rohkeampi ja rämäpäisempi, tarve itsenäistyä paljon voimakkaampi.

Moni varmasti tunnistaa tilanteen. Pienten lasten kanssa, ruuhkavuosien keskellä elämä muistuttaa usein viestiä - kapulaa vaihdetaan lennosta, jotta kumpikin ehtii hetken verran hengittää, päivittää itsensä sosiaalisen median uutisvirtaan tai potea vaikka vatsatautia rauhassa. Syödä ruoan loppuun.

Muistan, että ennen kerroin päivän kuulumiset jo kotiovelta, siinä kenkiä pois jalasta potkiessa. Nyt huomaan, että kukaan ei ehdi kuuntelemaan. Pitää vaihtaa vaippoja tai houkutella pippurista pienintä pukemaan yövaatteet.

En syytä puolisoani siitä, ettei hän huomioi minua tarpeeksi, sillä toimin itsekin aivan samoin. Meidän elämämme vain on juuri nyt tällaista, kiireen sanelemaa. Siihen kuuluu paljon väsymystä ja turhautumista, mutta onneksi myös hellyyttä ja juuri meitä yhdistävää huumoria. Kaipaan silti jakamatonta huomiota, ja sitä, että joku jaksaa päivän jälkeen kiinnostua minusta, sillä tavalla ihan aidosti. Tunnen yksinäisyyttä, kun muistelen millaista arki oli joskus. 

Mietin, että miten perheet pärjäävät vailla yhteisön tuomaa turvaa. Meille kelpaisi kolmas ja neljäskin asukas, sillä järjestely tuntuu tuoneen niin paljon iloa perheemme elämään. Silti olen tavallaan tyytyväinen, että yhteistaloudellamme on eräpäivä kesän koittaessa ja lomille tultaessa koti on jälleen meidän.

Tulen kirjoittamaan kevään mittaan kokemuksistamme jaetussa taloudessa, joten jos aihepiiri kiinnostaa, niin pysyttele mukana. Juttuja voi seurata esimerkiksi Bloglovinin tai Blogit.fin kautta!