Ajatus syksystä tuntuu kaikkein parhaalta juuri elokuussa. Silloin kun kaikki uusi on vasta alkamassa, hädin tuskin vielä hyppysissä. Kun valo on vielä lämpöistä ja kesä viipyilee nurkissa.

Rakastan syksyä, se on minun ikioma vuodenaikani, mutta sitä viiltää tietoisuus talven tulosta. Jokainen syyssade, jokainen raikkaankirpeä aamu ja puusta putoava värikäs lehti vie vähäsen lähemmäs marraskuuta, joka edustaa minulle kaiken hyvän ja kauniin kuolemaa. Siitä käynnistyy vuoden kierrossa jakso, jossa siirryn selviytymismoodiin. Silloin ainoa tavoitteeni on kestää kylmää ja pimeää riittävän kauan herätäkseni taas keväällä eloon. Niin vähän välitän talvesta, niin paljon valosta ja lämmöstä.

Siksi nautin syksystäni jo vähän ennakkoon, vaikka elokuu onkin vielä kesäkuukausi. 

Vein tänään ensimmäistä kertaa kuopuksen uuteen päiväkotiinsa, isoveljen jalanjäljissä omaa kielikylpytaivaltaan aloittelemaan. Sen jälkeen saattelin esikoisen koulun pihalle käynnistämään kolmatta luokkaa. Kaikkein eniten päivästä olin tohkeissani minä. Vaikka tämän myötä kesäloma on kaikilta ohi ja arki alkaa, tuntui jotenkin tosi hyvältä kulkea kolmen vuoden tauon jälkeen tuttua tarhamatkaa ja fiilistellä kaikkia pieniä yksityiskohtia, joista ehti tulla kiinteä osa arkea esikoisen kanssa matkaa taittaessa.

Ratikkapysäkiltä kohti Kalliota noustessamme Diakonissalaitoksen pihalla vallitsi rauhallinen tunnelma ja valo siivilöityi lämpimänkosteassa elokuun aamussa puiden läpi ihan erityisen kauniilla tavalla. Pihaa ylittäessämme alkoivat korttelin laidalla kirkonkellot soittaa omaa erikoista sävelmäänsä, ihan kuin toivottaakseen meidät tervetulleeksi takaisin.

Porttikongissa riippui yhä taulu, joka muistuttaa, että asioilla on tapana järjestyä. Sama taulu, joka on valanut minuun uskoa monet monituiset kerrat, kun arki on tuntunut hitusen liian raskaalta kantaa eikä valoa ole näkynyt kirjaimellisesti aikoihin. Minulle tuo taulu on instituutio itsessään, jotain jonka olemassaolo saa tuntemaan olon turvalliseksi ja jollain absurdilla tavalla huolehdituksi.

Samassa onnellisessa tuulessa pelmahdimme päiväkodin pihaan ja sisään puurakennukseen, jossa odottivat tutut hymyilevät kasvot toivottamassa pienen neiti pippurin tervetulleeksi. Neljättä päivää uudessa tarhassa oleva lapseni kapsahti heti vastassa olevan aikuisen kaulaan. Kuin olisi kotiin tullut.

Koko matkan ihastelin ääneen kaunista keliä, valoa, kaikkea silmiin sattuvaa. Esikoisen kanssa kahden kulkiessamme kerroin vielä muksulle miten hyvältä syksyn tulo minusta tuntuu, sillä se merkitsee aina uuden alkua, uutta mahdollisuutta. Lasta vähän huvitti nostalgiaelämöintini. Kuljin silti töihin pehmeässä pumpulissa ja yhden aamupäivän ajan kaikki tuntui tavanomaista kevyemmältä. 

Tiedän, että uudet alut tuntuvat suurilta ja voimaannuttavilta juuri ennen ensimmäisiä oikeita askeleita, koska silloin arki ei vielä paina alas ideoita ja innostusta. Moni jahtaa sitä tunnetta aloittaen jatkuvasti uutta ja vaihtamalla suuntaa sitten kun uuden kiilto karhenee, mutta viime kuukaudet ovat opettaneet minua etsimään omat innoituksentuojani arjesta.

Mitä pienempiin asioihin saan itseni kiinnitettyä, sitä enemmän on tarjolla inspiraatiota sittenkin kun elokuun lempeinä leikittelevät varjot syvenevät marraskuun kaiken nieleväksi valottomuudeksi ja uudet alut kasvavat hartiavoimin tehtäväksi työksi.

Sellaisia aikoja varten talletan muistiini tämän päivän tunnelmaa ja kaikkia nyansseja, jotta voin ammentaa niistä voimaa vaikka räntää vihmoisi viistossa.

Tervetuloa syksy.