Työuupumus on turha tabu

6/20/2019

Voikukan höytyviä auringonnousun kajossa


Jo otsikkoriviä täydentäessäni tunnen vahvasti, että työuupumus on aihe, josta minun ei pidä kirjoittaa, etten leimautuisi heikoksi tai epäpäteväksi.

Sillä me, jotka uuvumme, olemme epäonnistujia. Epäonnistuneet suoriutumaan töistämme, epäonnistuneet priorisoimaan tehtäviä, epäonnistuneet lepäämään oikein, epäonnistuneet arjen hallinnassa, epäonnistuneet nauttimaan ainokaisesta annetusta elämästä. Näin näemme itsemme ja uskomme muidenkin näkevän. Moni varmasti näkeekin.

Haluan kirjoittaa aiheesta juuri siksi, että tuntuu ettei pitäisi. Kääntääkseni asian ympäri ja osoittaakseni, että tämä ei ollut karikko vaan juuri sitä mitä tarvitsin.

Haluan kertoa siitä, millaista on väsyä hiljalleen, vähän huomaamatta. Uupumus ei soita ovikelloa, ei tee numeroa itsestään. Tiedän etten ole ainoa, jonka on ollut vaikea tunnistaa, saati hyväksyä uupumisen merkkejä itsessään.

Auringonlasku Fiumicinon lentokentällä, hetkeä ennen nousua.

Uskon, että itse termi työuupumus johtaa monia harhaan. Väsyä voi toki perinteisesti työn liian suureen määrään tai paiskittuihin tunteihin, mutta syyt voivat kummuta myös odotusten ja työn todellisuuden liian suureksi paisuvasta ristiriidasta. Tyytymättömyydestä, jota ei saa puettua sanoiksi tai ratkaisuista, joita on liian lamaantunut tekemään. Pelosta tehdä muutoksia elämässä. Joskus myös työn ulkopuolisista olosuhteista.

Itse kamppailin yli vuoden päivät työuupumuksen kanssa ennen kuin olin valmis tarvittaviin muutoksiin. Senkin jälkeen tie on ollut kärsimättömälle piinaavan hidas, mutta hiljalleen minulle luontainen innostus asioita kohtaan on palannut ja toimintakyky parantunut muutamassa kuukaudessa ihan huimasti. Velkaa väsymykselle makselen edelleen. Stressinsietokykyni on madaltunut pysyvästi, mutta nykyisin jo tunnistan milloin olen vaarassa kiehua yli ja osaan reagoida ajoissa.

Vaaran merkit

Oirehtia voi monella tapaa, mutta omalla kohdallani tein seuraavat havainnot:

Kuormituksen kasvaessa riittävästi, alkaa aloitekyky laskea hiljalleen. Stressin napattua kynsiinsä unet ja rytmien häiriintyessä satunnaisia huonoja öitä pidemmäksi aikaa, romahtaa keskittymiskyky. Ihmispolo tuntee itsensä päivä päivältä epäpätevämmäksi ja turhemmaksi, ja alkaa kyseenalaistaa omaa osaamistaan. Mitä kovemmin yrittää puskea, sitä hanakammin väsynyt mieli pistää kampoihin.

"Kuinka voisin olla uupunut kun en saa aikaiseksi mitään?" kysyin itseltäni. Taikasanat, jotka pitäisi kirjoittaa työuupumuksen erotusdiagnoosiin. Tätä lausetta toistelin itselleni, ja ruoskin siitä, miten vaikea oli valvotun yön jälkeen vääntäytyä toimistolle.
"Kuinka voisin olla uupunut kun en saa aikaiseksi mitään." 
Sillä minä en nukkunut. Valvoin yöhön unta vartoen tai heräilin levottomasta horroksesta tuijottamaan seinää suden hetkellä.

Unettomuuteni takana oli alun perin allerginen vauva ja lukemattomat heräilevän  ja raivoisasti itkevän lapsen kanssa valvotut yöt. Kun hänen olonsa viimein helpottui ja öistä tuli kokonaisia, minä olin edelleen osissa. Jatkuvassa hälytystilassa ponnahdin sängystä seisaalleen pienestäkin lastenhuoneesta kuuluvasta risahduksesta, sydän rinnassa hakaten, valmiina estämään jonkin ennalta tuntemattoman katastrofin. 

Koska minulle oli jäänyt kuopuksen vauva-ajasta käteen opittu unettomuus, en osannut erottaa kasvavan stressin vaikutusta uneen. Pidin tilannetta normaalina ja odotin milloin alan oppia pois "varmuuden vuoksi" heräilystä. Työuupumus ei tullut mieleenikään.

Yli kahden vuoden nukkumattomuuden taakka oli liian raskas, mutta minä luulin selviäväni siitä. Että se menisi ohi itsekseen.

Väsymystä vasten tyytymättömyys työelämään alkoi kuitenkin nakertaa hiljalleen motivaatiota. Mielialan hiljalleen laskiessa asenne työtä kohtaan muuttui ja innostujasta tuli epäilijä. Aiemmin kivoista työtehtävistä tuli taakka, ja ne vähemmän kivat tuntuivat lähes mahdottomilta.

Tein hommia ahdistus työtoverinani, kunnes koitti se aamu, jolloin en voinutkaan mennä enää toimistolle. Keskellä Hakaniemen toria oli käännyttävä kotiin ja tehtävä päätös etätyöpäivästä, sillä itku pyrki ulos sellaisella voimalla ettei sille jaksanut enää pistää kampoihin.

Marraskuulla 2017 sain lääkäriltä vihdoin kehotuksen jäädä loppuvuodeksi pois työstä, sillä hänen mielestään merkit olivat selvät: uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto (Terveyskirjasto: työuupumus).

Minä näin kuitenkin vain työn velvollisuudet ja pelon taloudellisesta selviämisestä, ja jatkoin kuten ennenkin. Sumun keskeltä en erottanut vaihtoehtoja.

Sadepisaroita parvekelasissa


Mikä muuttui?

Minulle pakkopysähdys ei tullut onneksi kertakaikkisen romahduksen kautta, vaan tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi. Työsopimukseni jouduttiin alkuvuodesta 2018 muuttamaan osa-aikaiseksi, minkä vuoksi minulle jäi hieman vahingossa aikaa itselleni. Aloitin varovaisen työnhaun.

Muutaman viikon hengiteltyäni aloin miettiä tarkkaan, mitä oikein olen viime vuodet tehnyt ja minkä vuoksi?

Olin tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin hankkiakseni hyvää työkokemusta, miettimättä hetkeäkään mihin oikeastaan olin matkalla. Tajusin suorittaneeni urapolkuani kuvitellulle yleisölle. Olin suorittanut myös osa-aikatyöttömyyttäni yrittäen hyödyntää liikenevän ajan ammattilliseen kehittymiseen. Aloin pohtia, mitä oikeastaan haluaisin tehdä työkseni? Millaisista tehtävistä minä nautin?
Tajusin suorittaneeni urapolkuani kuvitellulle yleisölle.

Ensimmäiset hiljaa kysytyt kysymykset katosivat tuuleen eikä vastauksia kuulunut. Uupuneelle ja pettyneelle tyypilliseen tapaan tunsin vain epäonnistumista ja surkeutta, enkä tahtonut edes ajatella töitä enää lainkaan. En nähnyt missään hyvää, en onnistumisia enkä innostumisia.

Mutta juuri epäonnistumisen kohtaamisessa oli toipumiseni avaimet. Annoin itselleni luvan hellittää vähäsen ja saatuani tarpeeksi etäisyyttä kaikkeen, oivalsin ettei urapolkuni vastannut lainkaan sille asettamiani odotuksia, sillä en ollut koskaan tehnyt tietoisia valintoja. Ottanut vain vastaan sen minkä sattuma tielle toi ja odottanut pärjääväni samoilla avuilla kuin aikaisemmin. Vasta hylätessäni työurasta elättelemäni illuusion, pystyin luopumaan myös ulkoa opetellusta kunnianhimosta, joka kumpusi lähinnä kilpailunhalusta ja tarpeesta pärjätä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. 

Asetin enää yhden ainoan tavoitteen työelämälle: olla onnellinen siinä mitä teen. Yksinkertainen, mutta ei aivan helppo tavoite.


Auringonnousu ja mökkilaituri kesäyönä


Kypsyttelin tätä tekstiä todella pitkään ja se selittää myös miksi energia ei ole riittänyt blogin sivuille saakka. Pitkitin julkaisua osin siksi, etten halunnut leimautua työnhakijana ja pilata mahdollisuuksiani, osin siksi etten vieläkään tiedä miten tarina päättyy. Minulla ei ole vastauksia, jotka sulkisivat ympyrän ja valaisivat toivoa muihin uupuneisiin.

Tiedän kuitenkin nyt, että aika tekee mahdottomasta mahdollisen. Olen oppinut, että sietokyvyn rajat tulevat aina lopulta vastaan ja silloin ne ratkaisut, jotka tuntuivat aiemmin liian vaikeilta tai radikaaleilta, saattavat muuttua ainoiksi oikeiksi.
"Jos epäonnistuminen ei ole mahdollisuus, ei ole onnistuminenkaan."
Kun itse työstä tai työilmapiiristä tulee mahdoton kestää, uskaltaa lähteä kohti tuntematonta vailla suuntaa tai taloudellista varmuutta. Se ei ole rohkeaa, vaan välttämätöntä selviämisen vuoksi. Mutta juuri silloin kun ei ole mitään menetettävää, on myös ennennäkemättömien mahdollisuuksien edessä.

"Jos epäonnistuminen ei ole mahdollisuus, ei ole onnistuminenkaan", Seth Godin on todennut, ja tähän haluan vakaasti uskoa. Kaikki vähääkään suurempi, vaikeampi tai riskialttiimpi vaatii aikaa kypsyäkseen. Pyllähdykset kuuluvat asiaan. Ja sitä tämä on: pyllähdys, ei kummempaa.

Nyt on vain uskottava, että aika korjaa vielä omansa.

You Might Also Like

0 kommenttia