Sillä me, jotka uuvumme, olemme epäonnistujia. Epäonnistuneet suoriutumaan töistämme, epäonnistuneet priorisoimaan tehtäviä, epäonnistuneet lepäämään oikein, epäonnistuneet arjen hallinnassa, epäonnistuneet nauttimaan ainokaisesta annetusta elämästä. Näin näemme itsemme ja uskomme muidenkin näkevän. Moni varmasti näkeekin.

Itse kamppailin yli vuoden päivät työuupumuksen kanssa ennen kuin olin valmis tarvittaviin muutoksiin. Senkin jälkeen tie on ollut kärsimättömälle piinaavan hidas, mutta hiljalleen minulle luontainen innostus asioita kohtaan on palannut ja toimintakyky parantunut muutamassa kuukaudessa ihan huimasti. Velkaa väsymykselle makselen edelleen. Stressinsietokykyni on madaltunut pysyvästi, mutta nykyisin jo tunnistan milloin olen vaarassa kiehua yli ja osaan reagoida ajoissa.

Oirehtia voi monella tapaa, mutta omalla kohdallani tein seuraavat havainnot:

Kuormituksen kasvaessa riittävästi, alkaa aloitekyky laskea hiljalleen. Stressin napattua kynsiinsä unet ja rytmien häiriintyessä satunnaisia huonoja öitä pidemmäksi aikaa, romahtaa keskittymiskyky. Ihmispolo tuntee itsensä päivä päivältä epäpätevämmäksi ja turhemmaksi, ja alkaa kyseenalaistaa omaa osaamistaan. Mitä kovemmin yrittää puskea, sitä hanakammin väsynyt mieli pistää kampoihin.

"Kuinka voisin olla uupunut kun en saa aikaiseksi mitään?" kysyin itseltäni. Taikasanat, jotka pitäisi kirjoittaa työuupumuksen erotusdiagnoosiin. Tätä lausetta toistelin itselleni, ja ruoskin siitä, miten vaikea oli valvotun yön jälkeen vääntäytyä toimistolle.

"Kuinka voisin olla uupunut kun en saa aikaiseksi mitään." 

Sillä minä en nukkunut. Valvoin yöhön unta vartoen tai heräilin levottomasta horroksesta tuijottamaan seinää suden hetkellä.

Unettomuuteni takana oli alun perin allerginen vauva ja lukemattomat heräilevän  ja raivoisasti itkevän lapsen kanssa valvotut yöt. Kun hänen olonsa viimein helpottui ja öistä tuli kokonaisia, minä olin edelleen osissa. Jatkuvassa hälytystilassa ponnahdin sängystä seisaalleen pienestäkin lastenhuoneesta kuuluvasta risahduksesta, sydän rinnassa hakaten, valmiina estämään jonkin ennalta tuntemattoman katastrofin. 

Koska minulle oli jäänyt kuopuksen vauva-ajasta käteen opittu unettomuus, en osannut erottaa kasvavan stressin vaikutusta uneen. Pidin tilannetta normaalina ja odotin milloin alan oppia pois "varmuuden vuoksi" heräilystä. Työuupumus ei tullut mieleenikään.

Yli kahden vuoden nukkumattomuuden taakka oli liian raskas, mutta minä luulin selviäväni siitä. Että se menisi ohi itsekseen.

Väsymystä vasten tyytymättömyys työelämään alkoi kuitenkin nakertaa hiljalleen motivaatiota. Mielialan hiljalleen laskiessa asenne työtä kohtaan muuttui ja innostujasta tuli epäilijä. Aiemmin kivoista työtehtävistä tuli taakka, ja ne vähemmän kivat tuntuivat lähes mahdottomilta.

Tein hommia ahdistus työtoverinani, kunnes koitti se aamu, jolloin en voinutkaan mennä enää toimistolle. Keskellä Hakaniemen toria oli käännyttävä kotiin ja tehtävä päätös etätyöpäivästä, sillä itku pyrki ulos sellaisella voimalla ettei sille jaksanut enää pistää kampoihin.

Minulle pakkopysähdys ei tullut onneksi kertakaikkisen romahduksen kautta, vaan tuotannollisten ja taloudellisten syiden vuoksi. Työsopimukseni jouduttiin alkuvuodesta 2018 muuttamaan osa-aikaiseksi, minkä vuoksi minulle jäi hieman vahingossa aikaa itselleni. Aloitin varovaisen työnhaun.

Muutaman viikon hengiteltyäni aloin miettiä tarkkaan, mitä oikein olen viime vuodet tehnyt ja minkä vuoksi?

Olin tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin hankkiakseni hyvää työkokemusta, miettimättä hetkeäkään mihin oikeastaan olin matkalla. Tajusin suorittaneeni urapolkuani kuvitellulle yleisölle. Olin suorittanut myös osa-aikatyöttömyyttäni yrittäen hyödyntää liikenevän ajan ammattilliseen kehittymiseen. Aloin pohtia, mitä oikeastaan haluaisin tehdä työkseni? Millaisista tehtävistä minä nautin?

Tajusin suorittaneeni urapolkuani kuvitellulle yleisölle.

Ensimmäiset hiljaa kysytyt kysymykset katosivat tuuleen eikä vastauksia kuulunut. Uupuneelle ja pettyneelle tyypilliseen tapaan tunsin vain epäonnistumista ja surkeutta, enkä tahtonut edes ajatella töitä enää lainkaan. En nähnyt missään hyvää, en onnistumisia enkä innostumisia.