Blogini on keskittynyt pitkälti Konmari-projektin aikana heränneisiin fiiliksiin ja ongelmallisiksi kokemiini aiheisiin. Tämän kokoluokan projektit ovat harvoin niin suoraviivaisia kuin toivoisi, mikä luontevasti näkyy tekstien sävyssä ja kysymyksenasetteluissa. Toisinaan on kuitenkin hyvä muistuttaa itseään siitä, mihin tarvittaessa pystyy, joten aion nyt jakaa kanssanne pari onnistumistarinaa ajalta ennen Konmaria.

Luvassa siis kolme ihan erilaista projektia, joista yksi pitää sisällään myös Konmariin hyvin kolahtavan oppitunnin luopumisesta. 

GRADU

1. Merkittävin loppuun saattamani hanke on todennäköisesti gradu ja sitä myötä viimeistelty tutkinto. Tästä on jo muutama vuosi aikaa, mutta ponnistus oli niin iso, että se ansaitsee maininnan.

Gradut ovat tunnettuja ikuisuusprojekteja, minkä vuoksi monia urakan laajuus pelottaa jo etukäteen. Varsinaisella matkalla voi eksyä monenlaisille harhapoluille, joten jämäkkä ohjaaja on enemmän kuin tarpeen. Omat lähtökohtani prosessiin olivat lähes surkuhupaisat - todettakoon heti, että täysipäiväinen työ, puoliso, taaperoikäinen lapsi ja keskeneräinen yliopistotutkinto eivät yhdisty kivuttomasti. Tiesin jo ennakkoon, ettei tästä tule helppoa.

Vapaus on harvoin maistunut yhtä typerryttävän makealta kuin tajutessani kaiken olevan vihdoin ohi. 

Vuosi gradun parissa oli juuri niin raskas kuin osasin odottaa. Toinen toisensa perään gradulle uhrattuja aurinkoisia viikonloppuja kirjastossa, yksinäisiä iltoja toimistolla ja öitä kotikoneella. Väsymystä, epäuskoa ja monta itsensä voittamisen hetkeä. Viimeisen yön ennen gradun palautusta valvoin kahvin voimalla, lähteäkseni aamulla töihin taksilla, sekapäisenä väsymyksestä ja helpotuksesta.

Kaiken tämän jälkeen minun piti suorittaa vielä viimeinen rästiin jäänyt tentti. Vapaus on harvoin maistunut yhtä typerryttävän makealta kuin tuon tentin jälkeen, tajutessani kaiken olevan vihdoin ohi. 

Vaikka minulla oli kasassa lähes kaikki epäonnistumisen ainekset, rämmin läpi tahdonvoimalla (ja loppumetreillä myös hyvän ohjaajan avustuksella) ja löysin itseni toiselta puolen - voittajana. En vieläkään tiedä varmasti, miten sain pidettyä itseni kasassa, mutta ilman tätä koitosta minulla ei olisi nyt ajan suomaa ylellisyyttä puuhailla esimerkiksi KonMarin kanssa. Se viimeistään opetti, että voin tehdä mitä vain, kun todella päätän.

Tosin puoliso nokitti ja teki oman tutkintonsa valmiiksi kuopuksen vauvavuoden aikana. Hatunnoston arvoista.

2. Toinen tarinani projekti onkin sitten täysin erilainen - nimittäin paikallisesta kirppisryhmästä löytämäni vanhan pulpetin kunnostaminen. Gradutaisteluiden jälkeen tämä tuntuu ehkä vähän triviaalilta, mutta yleensä olen ollut kaikissa remppahommissa ns. työnjohtajatyyppiä eli pidän tätä yhtä kaikki henkilökohtaisena saavutuksena. 

Laitos oli jo alkujaan aika huonossa kunnossa, täynnä Aku Ankka -tarroja, pakkausteippiviritelmiä ja sitä vähemmän romanttista ajan suomaa patinaa. Lisäksi koko vehje oli tarrojen alta pilkottavasta kiillosta päätellen upotettu lakkaan joskus muinaisina aikoina. Alun perin se oli määrä antaa kunnostettavaksi ihan puusepälle, sillä arvelin etteivät minun taitoni tai kärsivällisyyteni riittäisi kunnostukseen, mutta toisin kävi. 

Pitkän harkinnan ja anteeksiantavaisen kalkkimaalin ansiosta sain purettua diy-puuskani pulpettiin lähes kolmen vuoden odotuksen jälkeen. Tässäkin projektissa oli takaiskunsa, muun muassa maalin menekki yllätti ja hidasti valmistumista, mutta vein homman päätökseen. Jouduin kyllä nielemään hieman omaa kunnianhimoani ja toteamaan, että diy-hommissa itse tekeminen on vähintään yhtä tärkeää kuin lopputulos. Nyt pieniä epätäydellisyyksiä ei onneksi edes huomaa.

3. Vielä viimeiseksi haluan mainita vanhan pianoni myynnin. Tämä saattaa kuulostaa hullulta, mutta soittimen saattaminen uuteen kotiin oli pitkä, yli vuoden mittainen projekti, jonka aikana ehdin muuttaa mieltäni moneen kertaan. 

Laittaessani myynti-ilmoituksen vetämään, en ollut soittanut enää useaan vuoteen. Piano oli ollut välissä lainassa tutuilla, sillä meillä ei ollut enää kaksiossamme tilaa esikoisen syntymän tuodessa tarpeen priorisoida säilytyskalusteita. Tiuhat muutot ja jatkuvat siirrot rasittivat sekä kukkaroa että mieltä, ja pikku hiljaa ennen niin tärkeästä soittimesta oli tullut painolasti. Silti luopuminen oli vaikeaa, sillä piano oli minun arvokkain omaisuuteni ja pala lapsuuttani. Olin aina ajatellut omien lasteni soittavan sillä joskus. 

Lopulta jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että pianon olemassaolo herätti lähinnä syyllisyyttä ja huolta. Syyllisyyttä siitä, etten enää soita, syyllisyyttä arvokkaan soittimen rapistumisesta käytön puutteessa, pienten rasvanäppien huolettomassa käsittelyssä.

Luopuminen oli haikeaa, mutta en ole katunut. Tiesin tehneeni oikean valinnan saadessani tuoreilta omistajilta kuvan vanhasta ystävästä kunnostettuna, uudessa kodissaan, uuden pienen ihmisen rakkaana instrumenttina.