Olen lukenut, että aivot eivät varsinaisesti erottele päässä vilistäviä ajatuksia sen mukaan, onko niiden sisältö tosi vai epätosi, vaan käsittelevät kaikkia pälkähdyksiä lähtökohtaisesti samanarvoisina. Tämän on esitetty merkitsevän käytännössä sitä, että negatiiviset, epärealistisetkin ajatukset esimerkiksi sinusta itsestäsi tulkitaan komentokeskuksessa tosiksi, kun niitä tarpeeksi pyörittelee. Vastaavasti myönteinen ajattelu vahvistaa myönteistä kuvaa asioista.

En ole pätevä arvioimaan, kuinka hyvin yllä esitetty pitää oikeastaan paikkansa, mutta ajatus on mielenkiintoinen ja vahvistaa ajatustani Konmari-projektin merkityksestä tapaani kohdata maailma ja ennen kaikkea itseni. 

Projekti ei ole tähän saakka mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Viime viikot ovat olleet kaikkea muuta kuin valoisia, enkä ole jaksanut juuri irroittaa aikaa Konmarille. Olen pitänyt itseäni vuoron perään liian kiireisenä ja liian saamattomana, osaamatta nimetä mistä kiikastaa.

Myös blogi on kärsinyt. Olen toistuvasti avannut koneen ja aloittanut tekstin vain jättääkseni sen hetken päästä kesken. Sanat eivät tule paperille järkevinä lauseina, saati jäsenneltyinä kokonaisuuksina. Jos tekisin tätä rahasta, olisin jo pulassa. Muutaman yrityksen jälkeen annoin blogin suosiolla levätä, sillä tämä on minulle ennen kaikkea harrastus - jotain jonka pitää antaa enemmän kuin ottaa.

Mutta kuinka mieli, joka pyörittelee ja prosessoi jotain ympäri vuorokauden, ei saa tuotettua enää mitään järkevää?

Löysin vastauksia hieman sattumalta törmätessäni psykologi Ville Ojasen haastatteluun, jossa hän avaa tietotyön kuormittavuutta aivoille. Nykypäivän työskentelytavat vaativat meiltä paljon, joten ajatteluelin vaatii huoltoa siinä missä lihaksetkin. Ojanen painottaa, että kun kuormituksen oireet - stressi, motivaation puute ja aloitekyvyttömyys alkavat näkyä, ollaan jo myöhässä. Voi aivot!

Ojanen kehottaa liikkumaan, lepäämään ja syömään hyvin, jotta aivot palautuvat rasituksista. Tekisi mieli tuijotella kengänkärkiä. Perhearjen ikuisessa ajankäyttöbingossa liikunta on jo pudonnut kyydistä eikä riittävällä unella voi kehuskella, joten hyvinvoinnin peruspilareista vain ruoka on enää jäljellä. Rimaa hipoen, mutta sentään.

Miksi itsestään huolehtiminen on niin vaikeaa? Miksi pitää venyä äärirajoille ennen kuin näkee mistä kiikastaa?

Vastauksia ei tosiaan tarvitse etsiä omaa arkea kauempaa. Toisinaan tuntuu siltä, että ruuhkavuosia elävät vanhemmat on ennalta tuomittu epäonnistumaan. Vähillä unilla ja olemattomalla vapaa-ajalla kituuttavat isät ja äidit kokevat huonommuutta töissä, selviytyvät niukin naukin ja suomivat itseään siitä, etteivät ihan riitä. Kiikuttavat lapsia edes takaisin päivähoidon, koulun ja kodin välillä, itkien sisään päin kokiessaan huonommuutta myös kasvatustyössään.

Lausahdukseni on kärjistetty, mutta siltä minusta on tuntunut viime aikoina, hieman liian usein. Aika ei vain riitä sekä läsnäolevaan vanhemmuuteen, riittävään palautumiseen sekä arjen rutiinien pyörittämiseen.

Jos kylmän rehellisesti tarkastelen omaa suoriutumistani kuluneesta keväästä, turhan sinnittelyn ohella ongelman muodostavat suhteettomat odotukset ja vaatimukset itseäni kohtaan. Jatkuva väsymys painaa työpäiviä ja saa tavanomaiset asiat tuntumaan juuri sen verran haastavilta, etten tunne itseäni täysin päteväksi. En niin usein kuin pitäisi. Kompensoin suorittamalla arkea kotona. Otan paineita pyykistä, ruoanlaitosta, imuroinnista, Konmarista, ihan kaikesta. Mikään ei enää varsinaisesti huvita, joten on otettava vauhtia, ettei ehtisi ajatella väsymystään, jotta saisi edes jotakin aikaiseksi. Sitten kun päivän päätteeksi painan pään tyynyyn, uni ei tulekaan.

Kuulostaako tutulta?

Kuinka monta kertaa sinulle on sanottu, että vaadit itseltäsi liikaa? Kuinka monta kertaa olet vaisusti nyökännyt, ja miettinyt syvällä sisimmässäsi, että kuinka voisin vaatia liikaa kun yksinkertaisimmatkin asiat tuntuvat usein niin ylitsepääsemättömiltä?

On helppoa tunnistaa stressin ja väsymyksen oireet toisissa, mutta vaikea nähdä mahdollisuuksia silloin, kun itse kaipaisi taukoa kaikesta suorittamisesta.

Siksipä on lähes huvittavaa, että samaan aikaan kun koen epäonnistumisen tunteita niin projektini kuin arkeni kanssa, olen itse asiassa lähempänä asettamieni tavoitteiden toteutumista kuin tajuankaan. Vaikka esineistö on kasvattanut juurensa syvälle, eikä tavara lennä ovesta ihan niin vikkelästi kuin haluaisin, olen tarkastellut kuluneen puolen vuoden aikana elämääni ja tapojani suhtautua sen mukanaan tuomiin käänteisiin hyvin kriittisesti. Aika ei missään nimessä ole mennyt hukkaan.

Projektia varjostaa kuitenkin liian rasituksen tuoma ikävä negatiivinen perussävy, jonka vuoksi keskittyminen iloon on käynyt vaikeaksi. Konmari ei tällä hetkellä palvele tarkoitustaan, sillä joudun pinnistelemään nähdäkseni asioiden hyvät puolet.

Joudun nyt tavan takaa muistuttamaan itseäni armollisuudesta - riittävän hyvä on riittävän hyvä. Olen tuskin ainoa, joka väsyy karsimiseen, hyppelee vauhdikkaasti kategoriasta toiseen ja unohtaa projektin monta kertaa matkan varrella. Kondon heittämä aika-arvio projektille eli noin puolen vuoden rajapyykki on jo ohitettu, joten matka saa osaltani jatkua niin kauan kuin on tarpeen. Olen päättänyt, että silloin kun en jaksa karsia ja käydä läpi kaappeja, yritän edistää hiljalleen kaikkia kesken jääneitä kotiprojekteja, jotta saan myös niitä kaivattuja onnistumisen tunteita. Komeroita on mukavampi koluta, kun siellä ei odota materiaaleja miljoonaan eri proggikseen.

Nyt tosin luvassa on väistämätön tauko, sillä mainitsemani poskionteloleikkaus on määrä tehdä tämän viikon lopulla. Toistaiseksi olen pysynyt terveenä, joten koputan puuta ja toivon, että ensi viikko kuluu ihan hosumatta, operaatiosta toipuessa.