Kulunut viikko on mennyt pään sisäisiä myrskyjä selvitellessä. Leikkaus peruuntui jälleen viime metreillä, sillä sinnikäs flunssani ei suostunut parantumaan. Kaiken kukkuraksi eskari haali itselleen jostain angiinan, jonka tarttuminen olisi ollut penisilliiniallergiselle nenäpotilaalle aika huono rasti.

Riemullani ei ollut rajoja, kun selvisi että uusi leikkausaika on keskellä kauneinta heinäkuuta ja meidän perheen lyhykäistä yhteistä lomapätkää.

Pettymys ja stressi on purkautunut (yllätys yllätys) maanisena järjestelynä. Yhtäkkiä kaikki saavutettu hyvä oli pyyhkäisty pois, ja kaikki tuntui teennäiseltä, väärältä ja ilottomalta. Kaivelin siististi pois pakkaamani keskeneräiset kirpputorilajittelut sekä muut karsitun tavaran kasat esiin ja järjestelin kasseihin. Siivosin ja siirtelin huonekaluja, kynttilöitä, mattoja ja kukkia aina uudelleen ja uudelleen saadakseni aikaan edes jotain, joka miellyttäisi silmää. Järjestelin kaappeja ja sijoittelin eteisen takkiröykkiöt suljettujen ovien taakse.

Tehtyäni kaiken minkä siinä höyrytessäni keksin, punnitsin mielessäni muita muutoskohteita. Kävelin ympäri asuntoa loputtomasti vain tuijottaen kaikkia näkemiäni virheitä. Keittiön suttuisia kotelointeja, puuttuvaa jalkalistan palaa, tahroja kaappien ovissa ja ruokapöydässä. Kylpyhuoneen kaakeleita, vessan kammottavaa muovimattoa ja jokaista pientä koloa ja reikää lattialaminaateissa. Suunnittelin pieniä tuunauksia, remonttia ja arvioin eri vaihtoehtoja, vain todetakseni ettei rahaa ole eikä muutosta tule.

Ei varmasti tarvitse sanoa, ettei tästä ollut mainittavasti apua.

Vasta toissapäivänä tajusin, että vika ei tosiaan ole finansseissa tai kodissa, vaan olen yksinkertaisesti vihainen. Todella vihainen! Suuttunut itselleni siitä, etten ollut varovaisempi, hysteerisempi tartuntojen suhteen. Etten levännyt riittävästi ja varmistanut parantumistani. Vihainen koko universumille kesäni pilaamisesta ja kaiken mutkistamisesta. Vihainen kelle tahansa, joka yrittää auttaa tai nähdä asioiden valoisia puolia. Vihainen niin, että itkettää.

Tuntuu hyvältä sanoa ääneen, että suututtaa. En ole vain pettynyt tai harmissani, vaan vihainen ja väärin päin omissa nahoissani koko nainen. Takana ei ole yksinomaan leikkaus ja sen mukanaan kantama painolasti, vaan kyse on monesta pienestä vastoinkäymisestä, joiden myötä seinä kerta kaikkiaan nousi pystyyn.

Pelkän kiukkuamisen sijaan päätin tehdä jotain konkreettista purkaakseni pahaa mieltä. Päätin toteuttaa eskarin toiveen lastenhuoneen seinän maalaamisesta. Puoliso käy tänään vapaapäivällään ostamassa maalit ja viikonloppuna pistämme sutien. 6-vuotiaan vahvalla visiolla seinä maalataan Annie Sloanin Wall Paint -kalkkimaalilla tummanharmaaksi. Alkuun arastelin dramaattista sävyä, mutta päätin luottaa lapsen näkemykseen ja kunnioittaa toivetta. Katsotaan miten käy!

Toivon mukaan projekti antaa riittävästi uutta virtaa, jotta saan palautettua balanssin ja positiivisen vireen arkeen. Vallitsevaa tilannetta uuden projektin ottaminen ei muuta, mutta antaa ainakin uutta ajateltavaa ja tunteen siitä, että edes jokin pieni osanen elämässä on jälleen omissa käsissä. 

Palaan aiheeseen viikonloppuna ennen ja jälkeen -kuvien sekä toivon mukaan hieman rauhoittuneen olotilan kanssa. 

Ps. Karsimisen suhteen patoumien purkaminen on ollut yllättävän antoisaa. Kiukun kierteessä ei yleensä synny mitään hyvää, mutta sain itse asiassa edistettyä Konmari-projektia ihan mukavasti. Käsilaukuista lähti heittämällä kiertoon yli puolet ja vaatekaappi odottaa säälimätöntä kolmatta kierrosta.

Jos muuten olet tuttu Bloglovinin kanssa, blogia voi seurailla myös siellä!