Tänään lupasin itselleni kirjoittaa huonon tekstin, keskeneräisen, viimeistelemättömän. Sellaisen, jonka sanoma ei kenties aukea täysin lukijalle, mutta joka minun täytyy kirjoittaa oppiakseni jotain.

On nimittäin monta tapaa luoda itselleen ansoja, ja minä olen tehnyt aikaisemmin rakkaasta harrastuksesta ihan huomaamattani sellaisen.

Laskin blogieditorin etusivulta, että minulla on keskeneräisiä luonnoksia reippaasti yli kymmenen odottamassa julkaisua, työstämistä tai deleteä. Puhelimen muistiossa ideoita ainakin  kahdelle kädelle. Silti en ole kuukausiin saanut aikaiseksi edes kirjautua tänne, vaikka asia on mielessä lähes viikottain.

Ensimmäinen itselle luomani ansa oli korkea julkaisukynnys. Tekstillä piti olla jokin syvällisempi sanoma tai draaman kaari, jotta se olisi Julkaise-nappulan arvoinen. Romukoppaan. Tärkeintä on olla aito, sillä se kiinnostaa toista ihmistä varmasti enemmän kuin omassa kuplassa kehitellyt ylevyydet.

Toinen ansa oli keskeneräisyys. Sanottavaa oli aina liian paljon tai liian vähän, ei koskaan sopivasti. Valmiiksi asti. Jokainen meistä on kuitenkin vähäsen kesken, joten miksi se ei saisi näkyä myös teksteissä? Enhän kirjoita täällä businesspäättäjille tai ammattiyleisölle, vaan ennen kaikkea itselleni. Tai sinulle, joka satut lukemaan ja peilaat ajatuksiani omaan elämääsi. Nyökkäät päätäsi hiljaa tai annat piutpaut.

Kolmas ansa oli uupumus. Haalin tehtävää liikaa. Olen viimeisten kuukausien aikana käyttänyt kaiken energiani tehdäkseni asiat Oikein, voittaakseni tielle asetetut esteet. Olen ylittänyt omat voimavarani ja niellyt epäilykseni niin monta kertaa, että käsi ei ole enää noussut näppikselle. Pidän kaikkea viime kuukausina elettyä hyvänä kehityksenä, sillä olen haastanut käsityksiä itsestäni ja antanut mahdollisuuden luoda jotain, jota en ajatellut voivani olla. Mutta se on vaatinut veronsa, eikä tekemisen priorisointi ole ollut helppoa.

Tiedän, ettei oma synnintunto blogin hiljaisuudesta ole kummoinen postauksen aihe, mutta koen tarvetta selittää miksi en ole saanut kirjoitettua mitään sitten kesäkuun. Kerään vielä rohkeutta siihen tarinaan, joka kertoo syistä syvemmin ja laittaa kaiken perspektiiviin. Harkitsin jo koko blogin kuoppaamista, mutta sitten vastaani tuli twiitti, joka sai ajatukset taas raiteilleen. Sisältö kuului tiivistettynä näin:

Jos olenkin siis luonut kirjoittamiselle lukkoja pääni sisässä, voin muuttaa kurssia. Voin kirjoittaa useammin tai harvemmin, kevyemmin tai vakavammin - aina sen mukaan miltä minusta tuntuu. Joskus on tärkeintä tehdä ja mennä eteenpäin, vaikka jälki ei olisi sitä ehdotonta priimaa.

Keskeneräisyyden hyväksymisessä on paljon voimaa.