Aion seuraavaksi kirjoittaa rohkeasti mielestäni yhdestä Konmarin suurimmista kipupisteistä, nimittäin ilon tunnistamisesta.

Ilon käsite on monin tavoin ristiriitainen niin Konmarissa kuin elämässä ylipäänsä. Sanotaan, että keskittyminen asioiden hyviin puoliin vahvistaa positiivista ajattelua, mutta toisaalta elämää ei voi elää vain ilolle. Tutkimusten mukaan mielenrauhan saavuttamiseksi on hyväksyttävä myös varjoisten ajatusten kirjo ja elämän kaikkinainen epävarmuus.

(Jos aihe kiinnostaa, lisää pohdintaa positiivisen ajattelun eri puolista löytyy postauksesta Kehityskeskustelussa itseni kanssa - Mitä Konmari oikeastaan merkitsee?)

Ilo on luonteeltaan alkukantainen tunne, mutta sen kirjoon mahtuu monenlaista, yllättävääkin ilmentymää. Ilo saattaa pilkahdella keskellä katastrofia tai henkilökohtaista kriisiä, herättäen järjenvastaiselta tuntuvia hilpeyden hetkiä. Samaan aikaan iloisiin tapahtumiin voi liittyä muilta piilotettuja katkeransuloisia kaikuja, onttoutta ja hiljaista surua.

Miksi Kondo siis haluaa meidän ottavan ohjenuoraksemme juuri ilon? Mitä syvemmälle Konmariin sukellan, sitä vaikeampi minun on varmuudella tunnistaa milloin asiat pirskahtelevat, säkenöivät iloa tai puhuttelevat minua aidosti. Olen monesti epäillyt kykyäni erottaa todellinen tunnearvo näennäisestä muistoarvosta tai ilo uutudenviehätyksestä.


Hullaannun helposti kauniista asioista, esineistä, muotoilusta, ihmisistä ja luonnosta. Vaikutuksen voi tehdä mikä tahansa asia, ei vain teollinen kulutusyhteiskunnan tuote. Aikaisemmin annoin tuon tunteen toimia ostopäätöksen tukena, mutta Konmari on herätellyt minut huomaamaan, ettei asioita tarvitse aina omistaa arvostaakseen niitä.

Ajatus konkretisoitui hyvin viimesyksyisellä lomamatkallamme Italiaan. Reissun loppupuolella tajusin Konmarin hiipineen minun ja aiemman ostoskäyttäytymiseni väliin, sillä en koko 10 päivän loman aikana ostanut itselleni mitään.

Tavallaan olin ylpeä, tavallaan pettynyt. Kuten olen aiemminkin todennut, kieltäytymiseen ei liity mitään ylevää: Siitä on tullut vain käytännöllistä. Huomaan ihan aiheellisesti kysyväni itseltäni, onko minulla oikeita tarpeita tai onko järkevää hankkia mitään ainoastaan omaksi iloksi. Juuri näissä kysymyksissä piilee askel kestävämpään suuntaan, mutta samalla myös käytännöllisten ostosten tekemisestä on tullut piinallisen analyyttistä.

Konmari ja säkenöivien vaatteiden dilemma

Minun oli pitkään vaikea tunnistaa, miksi en ole tyytyväinen siihen, mitä minulla on, enkä siksi osannut luotsata sen kummemmin vaatekaappia kuin kotiakaan kohti Konmari-projektin alussa asettamaani tavoitetilaa. Yritin kuumeisesti miettiä haluanko uutta vain vaihtelun toivossa vai etsinkö Kultakutrin tavoin juuri sitä oikeaa valaisinta, sohvaa tai villatakkia vastaamaan sisäistä mielikuvaani.

Ilmiö on konkretisoitunut erityisesti vaatekaapin kanssa. Osaan vaatteistani olen selvästi kyllästynyt, mutta onko se merkki pinnallisemmasta vaihtelunhalusta vai siitä, ettei vaate oikeasti palvele enää tarkoitustaan tai heijasta käsitystä itsestäni sillä tavalla kuin toivoisin? Onko vaate lakannut säkenöimästä vai onko uutuudenviehätys vain haihtunut?

Kondon mukaan vaatteen tai esineen tuottamaa iloa on helpoin arvioida hypistelemällä sitä käsissään ja vertaamalla muihin saman kategorian asioihin. Vaatteet kannattaa ehkä pukea päälleen nähdäkseen millaisen reaktion se saa aikaan. Mutta entä jos vastassa on edelleen vain epävarmuus?

"Jokainen hutivaate on jonkin minuuteni puolen ilmentymä, kokeilu - kuka minä olen?"

Omalla kohdallani ongelman juuri on pitkälti siinä, että käytännöllisen arvon lisäksi hankkimani asiat kantavat useimmiten myös painavaa symbolista lastia. Monet niistä liittyvät vahvasti tiettyyn tilanteeseen tai mielialaan. Jatkuvassa käytössä nuo mielikuvat latistuvat ja käsityksiäni alkaa värittää kappaleiden muuttuminen tavanomaisiksi juuri minulle.

Jokainen hutivaate on jonkin minuuteni puolen ilmentymä, kokeilu - kuka minä olen? Mitä voisin olla? Millaisia arvoja valintani välittävät? Kadehdin ihmisiä, joilla on johdonmukainen tyyli, sillä minulla ei ole. Ei ole koskaan ollutkaan. Voin samana päivänä sujahtaa sujuvasti itämaisen kirjavista haaremihousuista kotelomekkoon ja korkokenkiin.

(Tai rehellisyyden nimissä en korkoihin, kynnet ovat vielä mustana edellisestä yrityksestä)

Olen saanut huomata, että valitsemalla vain ne vaatteet, jotka tuottavat iloa, kaappeihin jää eriskummallinen kokoonpano kotoisan ränskää, boheemia, klassista ja aikaa sitten trendien kelkasta pudonnutta loimea. Ei mikään varsinainen kapselivaatekaappi siis. Sorrun lähes aina ostoksilla valitsemaan vaatteista ne kiehtovimmat kuviot ja värit, silti haen aamuisin päälleni komeron syvyyksistä epätoivon vimmalla mustaa ja harmaata - edes jotain joka sopii yhteen.

Innostun helposti toisten ihmisten tyyleistä ja yksittäisistä vaatekappaleista, mutta en vieläkään täysin tunnista mikä on ominta minua. On helpompaa nimetä kuvastoista ne ehdottomat eit kuin sen, mikä pukisi minua ja toisi persoonaani esiin sillä tavoin kuin haluaisin vaatteiden sitä ilmentävän.

Tässä piileekin eräs Konmarin kipukohdista. Vaatteet voivat olla ihmiselle myös suojakuori ja piilopaikka. Ilman oman tyylin mukaisia, turvallisia vaatteita olo tuntuu suojattomalta ja paljaalta. Joku saattaisi vahingossa nähdä minut - epävarmuuteni, väsymykseni, kaiken arkisuuteni.

Kuka minä olen?

Keskinkertaisuuden kammossani epäilen projektia hidastavan alitajuisen pelon siitä, etten kaiken itsetutkiskelun ja tyylillisen hakemisen takana olekaan niin kiinnostava tai erityinen kuin haluaisin olla. 

Iloa etsiessäni olen kaivanut kaapeista myös minäkuvaani koskevia luurankoja.

Vaikuttaa siltä, että selvittääkseen mitä prosessilla haluaa saavuttaa, on uskallettava ottaa selvää myös siitä, kuka oikein on kun defenssit ja selitykset riisutaan. Voiko sellaisia vastauksia edes saada villatakkeja halailemalla?

"Iloa etsiessäni olen kaivanut kaapeista myös minäkuvaani koskevia luurankoja."

Kondon mukaan kerran raivattua tilaa ei halua enää täyttää joutavalla, mutta omien motiivien, käyttäytymismallien ja tunnesiteiden tunnistaminen ei nähdäkseni ole ihan niin helppoa kuin vaaleanpunainen kirja antaa ymmärtää. Suhtautumiseni kuluttamiseen on muuttunut monella tapaa, mutta tunnistan edelleen riskin liukua vanhoihin tapoihin.

Projekti käy askel askeleelta haastavammaksi, mutta samalla myös mielenkiintoisemmaksi. Ennen kuin tiedän mikä minulle säkenöi, joudun kysymään vielä monta kertaa - kuka minä olen?