Kehityskeskustelussa itseni kanssa - mitä Konmari oikeastaan merkitsee?

8/14/2017

Voisinpa sanoa lomailleeni kirjoitushommista siksi, että kauniita kesäpäiviä ei sovi hukata koneen ääressä. Valitettavasti tämä kesä on tarjonnut paljon hyvää aikaa ihan kaikelle ja sopivasti myös ei millekään.

En ole yksinkertaisesti jaksanut kaivaa konetta esiin, vaikka mielessä on pyörinyt jos jonkinlaisia aihioita. Nyt luvassa on kuitenkin varsinainen ajatusten hairball, sillä iso siivu lomasta kului toipilaana - marittamisen sijaan on tullut lähinnä fundeerattua.

Makes sense.




Ensimmäisten leikkauksen jälkeisten päivien yltäkylläisessä joutilaisuudessa ehdin pohtia elämän pieniä kysymyksiä, kuten mikä minusta tulee isona, mitä työ merkitsee, mikä on elämän tarkoitus ja sen sellaista.

Totesin näet jo vuosia sitten, että jos minun ei olisi käytävä töissä palkkani eteen, voisin hyvin jättäytyä oloneuvokseksi. Saisin ajan kulumaan mainiosti kotoisaan puuhailuun ja omiin juttuihin. Tiedätte varmaan - kiireettömiin aamuhetkiin, päiväuniin, itsensä kehittämiseen, sisustamiseen tai vaikka käsitöihin.
Todellinen tekemättömyys vaatii nimittäin kanttia kohdata itsensä, eivätkä ne kohtaamiset ole aina kauniita.
Ajatuskudelmani on hersyvän hygge, mutta lopulta hyvin vähän totta. Sairasloma teki piinallisen selväksi, kuinka vaikeaa joutilaisuus lopulta on. Todellinen tekemättömyys vaatii nimittäin kanttia kohdata itsensä, eivätkä ne kohtaamiset ole aina kauniita.

Asioita nousee esiin. Levottomuutta, tyytymättömyyttä, turhautumista.

Ensimmäisinä päivinä sormet syyhysivätkin Konmarin kanssa. Paloin halusta päästä sängynpohjalta siivoamaan ja penkomaan kaappeja, joten visualisoin mielessäni niiden sisältöä ja laskeskelin, mistä kaikesta voisin nyt hankkiutua eroon. Päänsärky ja muu olotila ei kuitenkaan suosinut siivoustalkoita, joten pötkötellessä oli aikaa surffailla verkkokaupoissa ihan vain huomatakseni, ettei uuden himo ole vieläkään sammunut. Se on toki saanut menneiden kuukausien aikana uusia sävyjä (muun muassa vähän ikäviä syyllisyyden sivumakuja), mutta tärkeimpänä ajurina tuntuu edelleen olevan tyytymättömyys vallitsevaan tilaan.

Konmari-ryhmässä joku kommentoi päivittelyäni tarkkanäköisesti toteamalla, että tyytymättömyys ei katoa, ennen kuin oivaltaa sen, mitä aukkoa elämässään yrittää täyttää. Lausahdus jäi moneksi päivää pyörimään päähäni, sillä se lienee suureksi osaksi totta, mutta havainto ei ole erityisesti helpottanut omaa etsintääni.

Olen tehnyt koko kevään työtä tarkastellen ja havainnoiden tapojani suhtautua asioihin, kulutustani ja kaikkea. Tuijotellut kamojani pohtien mikä tuottaa iloa ja mikä ei. Pystyviikannut, iloinnut jokaisesta ulos kulkevasta nyssäkästä. Olen yrittänyt selkeyttää visiotani siitä kodista ja elämästä, jossa minun olisi hyvä olla, aivan kuten Konmari-opuksessa neuvotaan tekemään.

Vastaukset ovat kuitenkin edelleen hakusessa. Epäilyksiä menetelmää kohtaan on herännyt.

Tavoitteenani projektissa, kämpän siistimisen ohella, on ollut löytää puuttuva punainen lanka elämään ja pysyvä suhde iloon. Pelkään kuitenkin, että prosessi itsessään pitää loitolla kaipaamani vastaukset, sillä karsimishommilta ei tunnu jäävän aikaa niille kiperimmille kysymyksille.

Ei punaista lankaa, mutta yhdet keltaiset lainakumpparit.









Koittaako jossain Konmarin tuolla puolen, siellä raivatussa kodissa se selkeyden tila, jossa ahaa-elämykset pulpahtelevat pintaan?

Kesken näiden kelojen törmäsin Maaseudun tulevaisuuden juttuun tunnekonsultti Anne-Mari Jääskistä, joka keskittyy työssään erityisesti lasten tunnekokemuksiin. Artikkelissa pohditaan aivojen muokkautuvuutta ja toiston merkitystä ajatteluumme sekä uusien tapojen tai asenteiden omaksumiseen. Jota kuinkin kaikkea sitä, mitä olen yrittänyt kevään mittaan työstää.

Toisin kuin äkkiseltään olettaisi, kaikkea vastaan tulevaa ei Jääskisen mukaan kannata kääntää positiiviseksi. Pyrkiessämme tekemään asioita kliseisesti "ilon kautta", kiellämme itseltämme tärkeitä tunteita. Häpeä, suru, viha, kateus ja pelko kuuluvat ihmiselämän normaaliin kaareen eikä niitä tule työntää taka-alalle. Asiat, joita emme suostu kohtaamaan tai näkemään itsessämme, siirtyvät jälkipolvien kannettavaksi, eli juttuja ei tosiaan kannata sysiä syrjään.

Mietin prosessia lukemani valossa. Kondohan kehottaa kysymään itseltään tavaroita läpikäydessään, haluaako katsoa menneisiin vai tulevaan. Sen pitäisi helpottaa valintaprosessia ja auttaa luopumaan painolastiksi muuttuneesta omaisuudesta. En silti voi olla miettimättä, että niin vapauttavaa kuin Konmari voi parhaimmillaan olla, sitä on erittäin helppo lipsua suorittamaan vailla todellista iloa ja oivallusta, piilottaen itseltään hankalia tunteita.
Jos maritamme pois tunne-esineitä, jotka muistuttavat meitä vaikeista ajanjaksoista, voiko sen tehdä väärin?
Kun valitsemme meille iloa tuottavia asioita, siirrämmekö samalla syrjään Jääskisen mainitsemia negatiivisia tunnekokemuksia? Jos maritamme pois tunne-esineitä, jotka muistuttavat meitä vaikeista ajanjaksoista, voiko sen tehdä väärin - niin, että jotain jää käsittelemättä?

Tähän saakka olen pitänyt tunne-esineiden, virheostosten ja vuosien varrella saatujen lahjojen karsimista yhtenä Konmarin nerokkaimpana ja vapauttavimpana osa-alueena, mutta haastattelu saa minut miettimään asiaa uusiksi. Turha on turhaa ja vaikeat ajat ansaisevat päätöksensä, mutta ehkäpä karsimista ei kannata tehdä taakseen katsomatta.

Toki elämä pitää yleensä huolen siitä, että kakkamyrsky kerkiää joka kotiin - jopa useampaan otteeseen - mutta onko Konmarissa maalaillun tavoitetilan saavuttaminen puhtaasti hyvä tai edes täysin mahdollinen asia?
Kenties asiat ovat valmiita taakse jätettäväksi vasta yhdentekeviksi muuttuessaan, eivät suinkaan silloin kun epätoivoisimmin haluaisimme niistä eroon. 
Karsiminen ja omaisuuden tietoinen tarkastelu ovat ilman muuta arvokkaita juttuja, mutta eivät Konmari-metodin ydin. Ideana on valita, millä haluaa elämänsä ja kotinsa täyttää. Sisustus saa siis jäädä runsaaksikin, kunhan se on joka mittarilla mieluinen.

Itse koen, että jotkin asiat tai esineet voivat olla kaikessa epämukavuudessaan tarkoituksenmukaisia, sillä ne nostavat pintaan tunteita, joita vastaan usein arjessa pyristelemme. Kenties ne ovat valmiita taakse jätettäväksi vasta yhdentekeviksi muuttuessaan, eivät suinkaan silloin kun epätoivoisimmin haluaisimme niistä eroon.

Jos ohjenuoraksi otetaan siis puhtaasti ilo, on vaarana, että saatamme sulkea sisäämme asioita, joille ei löydy luontevaa ulostulokanavaa. Kodista ei tietenkään pidä rakentaa mausoleumia menneille murheille, mutta kasatessamme kaiken vaikean riemuiten roviolle, saatamme vain lykätä väistämätöntä.





Pohdintani sai vahvistusta, kun tielleni osui toinen mielenkiintoinen nettiartikkeli - tällä kertaa Toronton yliopiston psykologian professori Brett Fordin haastattelu, jossa käsitellään niin ikään positiivisen ajattelun varjopuolia. Fordin mukaan psykologiset tutkimukset ovat nimittäin osoittaneet negatiivisten tunteiden hyväksymisen olevan hedelmällisin tapa mielenrauhan saavuttamiseen. Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että emme yritä muuttaa ajatteluamme tai tunteitamme, vaan otamme omat emootiomme vastaan sellaisina kuin ne ovat. Toisin sanoen avain positiiviseen ajatteluun olisikin negatiivisten ajatusten hyväksymisessä osaksi elämää.

Ford neuvoo ihmisiä kuuntelemaan ja huomioimaan omaa sisäistä tilaansa, mutta olemaan silti tuomitsematta sitä, mitä meissä tapahtuu. Sisäinen maailmamme ansaitsee tulla noteeratuksi, sillä ilmeisesti tämänkaltaisella tietoisella hyväksynnällä on saavutettu selkeämpiä tuloksia kuin esimerkiksi niillä mindfulnessin sateenvarjon alle lankeavilla tekniikoilla, joissa tuntemukset jätetään huomiotta tai annetaan virrata tietoisesti ohi ilman reaktioita. Ford kuitenkin korostaa myös negatiivisten emootioiden käsittelyn kontekstisidonnaisuutta, sillä ihan kaikkea ei kannata hyväksyä. Esimerkkinä hän käyttää kuolemaa.
Ikäviä asioita tapahtuu jatkuvasti meistä riippumatta, joten niiden kieltäminen johtaa sisäiseen ristiriitaan ja heikentää kykyämme kohdata elämän realiteetit.
Fordin mukaan meidän on tultava sinuiksi kuoleman vääjäämättömyyden ja lopullisuuden kanssa, sen aiheuttamasta ahdistuksesta huolimatta, sillä tätä kiertokulkua me emme voi muuttaa. Sen sijaan esimerkiksi epäreilua kohtelua työpaikalla tai ihmissuhteissa ei pidä sivuuttaa, mikäli voimme tehdä asialle jotain. Negatiivisten tunteiden hyväksymisessä on kyse siitä, että ikäviä asioita tapahtuu jatkuvasti meistä riippumatta, joten niiden kieltäminen johtaa sisäiseen ristiriitaan ja heikentää kykyämme kohdata elämän realiteetit. Synkkien ajatusten pakoilu aiheuttaa todennäköisesti vain suurempaa stressiä, siinä missä tunteiden hyväksyminen taas vapauttaa energiaa - joko asioiden ratkaisemiseen tai sen sietämiseen, mitä emme voi muuttaa.

Siinäpä pala purtavaksi sekä minulle että Kondolle. Etsiessäni Konmarin johdolla iloa ja positiivista virettä elämään, olen saattanut huomaamattani ajaa itseäni entistä suurempaan ahdinkoon, sillä vastoinkäymisiä tai ikäviä fiiliksiä ei tarvitse kääntää voitoksi - riittää, että hyväksymme ne osaksi elämää.

Jatkan kyllä Kondon kintereillä, sillä asunnolle projekti on tehnyt ainoastaan hyvää. Lienee kuitenkin toistaiseksi parempi erottaa kämpän raivaus muista päänsisäisistä pyrinnöistä, sillä juuri nyt tuntuu, etteivät kaipaamani vastaukset löydy pystyviikatuista vaatekaapeista.


Flow-fiilistelykuva. Kiira-myrskyn jälkeen tulivat kauniit pilvet




You Might Also Like

0 kommenttia