(Pyhä jysäys - unohdin ottaa kuvan meidän roskalavasta, joten joudun tarjoilemaan kuvapankkikuvan. Itku.)

Roskalavan fasilitoima käänteentekevä oivallukseni liittyykin piilottamiseen. Olen huomannut, että poissa silmistä, ei tosiaankaan tarkoita, että asiat olisivat myös poissa mielestä. 

Hyvä esimerkki tästä ovat kellarit, ullakot ja ulkovarastot. Usein ne kodin ongelmatavarat jemmataan lukittujen ovien taakse ja kellarikomeroihin, lukemattomiin säilytysjärjestelmiin ja nerokkaisiin pakkaustaidonnäytteisiin. Vierailu taloyhtiön kellarissa vahvistaa käsitystä.

Kadehdin aina kellarissa käydessäni niitä perheitä, joiden verkkohäkissä on vain pari laatikkoa ja ehkä talvitakit roikkumassa pukupusseissa tangolla. Massiivisesta siivouksesta huolimatta meidän komerossamme on vielä kokonainen elämä, ehkä parikin. On lastenkirjoja, potkupyörä, makuupusseja, pulkat ja laatikoittain lapsuumuistoja, jotka odottavat läpikäymistään. Pölyyntyvä tarvekalusto ei jaa tuskaani vaan kuiskuttelee syyttävästi, että mitäpä siinä huokailet, hamsteri!

Miten roskalava liittyy tähän kaikkeen? Se paljastaa armotta millaisia asioita uskomme vielä käyttävämme ja mistä on kenties vaikea luopua. Kulahtaneita nojatuoleja, vanhoja lastenrattaita, käyttämättä jääneitä kuntoiluvälineitä, sohvapöytiä ja vaikka mitä. Kerran vuodessa lavalle nostellaan pälyillen kaikki ne murheenkryynit, joita häpeämme salaa ja avoimesti vieraiden tullessa. Lyhyt aikaikkuna antaa sopivasti painetta päätöksille ja vapauttaa syyllisyydestä - nyt vaan pois kaikki tarpeeton!

Puolison kellarissa hilloamat aakkoset, enää ei harmita että säästettiin. Taapero koodasi niillä mystisen viestin.

Roskalavassa on siis jotain samaa kuin Konmarissa. Se pakottaa tarkastelemaan omaisuutta kriittisesti ja tekemään päätöksiä, sillä usein lava viivähtää pihalla vain viikonlopun tai korkeintaan muutaman päivän.

Konmarin neroutta taas on kamppeiden läpikäynti kokonaisuuksina. Kaivettuaan esiin kaikki 12 perintömaljakkoa tai 15 paria housuja, saattaa huomata käyttävänsä aktiivisesti vain tiettyjä suosikkeja, vaikka toisin luuli. Samasta syystä Kondo kehottaa säilyttämään kaikkia tietyn kategorian asioita yhdessä paikassa, jotta et unohda niin helposti mitä sinulla ja on ja tule hankkineeksi samoja asioita moneen kertaan.

Projektissa on kuitenkin haasteensa, yllättävätkin. Kaivamme kuuliaisesti esiin joka sukan, posliinikipon, klemmarin ja kuusiokoloavaimen ja pohdimme mikä pääsee jatkoon. Projekti lähtee rullaamaan, ja kasseja kannetaan kiertoon selkä vääränä. Taputamme itseämme olalle ja jäämme odottamaan sitä suurta mullistusta - elämän muuttavaa taikaa, joka meille luvattiin jo kirjan kannessa.

Mutta entä jos mitään ei tapahdukaan? Ostoksilla käynti kiinnostelee kuten ennenkin, likaiset ikkunat ottavat kupoliin ja lapset sotkevat niin kuin ei koskaan.

Tässä kohtaa kannustan sinnikkäästi jatkamaan, sillä kaikki hyvä on vasta edessä! Toki tavaramäärän konkreettinen väheneminen on yksi tärkeä osa koko hommaa, mutta se taikaosuus vasta jännittävää onkin. Sain kokea sen itse.

Turhan tavaran taakan ja syyllisyyden tunteiden pudotessa harteilta, voimme keskittyä luomaan kodista paikkaa, jossa meidän on hyvä olla.

Kun jaksat karsia sinnikkäästi, alkaa yhdentekevien kalusteiden ja tilpehöörien alta kuoriutua kenties jotain omannäköistä. Turhan tavaran taakan ja syyllisyyden tunteiden pudotessa harteilta, voimme keskittyä luomaan kodista paikkaa, jossa meidän itsemme on hyvä olla. Mutta se ei tapahdu välttämättä ihan nopeasti - silloin kun aika menee järjestelyyn, siivoamiseen ja siirtelyyn, ei ehdi tehdä havaintoja siitä, mikä kotona oikeasti jäytää.

Vaikka alkuun se tuntui jotenkin hupaisalta, Kondo on tavoittanut mielestäni jotain tärkeää vaatiessaan kaivamaan kaiken esiin ja käymään asiat läpi yksi kerrallaan. Silloin joudut luopumaan piiloista, tietoisista ja tiedostamattomista. Asiat voivat olla silmiesi edessä, mutta silti näkymättömissä, sillä olet niin tottunut, ettet enää huomaa niitä.

Oma pattitilanteeni lähti laukeamaan, kun ajatukset saivat kypsyä rauhassa ja tajusin lähteä rohkeasti kyseenalaistamaan ratkaisuja. Nyt olen tosi tyytyväinen siihen miltä koti näyttää, vaikka kukaan muu ei ehkä näkisi muutosta. Joskus nimittäin ihan pienet jutut voivat nakertaa niin, ettei nää ympärillä olevaa kauneutta kaikilta virheiltä. Enää ei ota niin päähän, vaikka lasten leluja on siellä täällä. Sellainen nyt vain kuuluu asiaan, ja lopulta leluillekin sokeutuu sopivasti.

Mitä oikeastaan tapahtui?

Omalla kohdallani loksahdus oli hyvin pienistä muutoksista kiinni. Siihen vaadittiin ruuvimeisseli ja vähän kokeilumieltä. Ajatuksena oli vain testata, että mitäpä jos olohuoneen kuormalavapöytä siirrettäisiinkin parvekkeelle, mutta se käynnisti tapahtumaketjun, jonka lopputulos palkitsi. Pöytä sai tosiaan mennä jo ihan sisäilmasyistä, mutta sen ansiosta sohvapöydäksi korotettiin vanha Aalto-rahi, joka ei ollut oikein löytänyt paikkaansa kämpässä. Sen myötä koko olkkari sai arvokkaamman ilmeen ja koko fiilis muuttui rauhallisemmaksi. Täydensin kokonaisuutta hyvällä omalla tunnolla parilla uudella sohvatyynynpäällisellä.

Fiilistelyä ilta-auringossa, ja NE tyynyt!

Tästä oivalluksesta innostuneena jatkoin ruuvimeisselin kanssa ja päätin irroittaa keittiön välitilasta tangon, jossa tavallisesti roikkui keittiön tarpeistoa. Sakset, pannulaput, tiskiharja ja pesuaine saivat siirtyä suljettujen ovien taakse. Ei meidän keittiö toki edelleenkään ole mikään design-unelma, vaan ihan tavallinen 2000-luvun alun geneerisen harmaa liukuhihnakeittiö, mutta minulle muutos oli suuri. Keittiö sai kaivattua levollisuutta vastapainoksi kaikelle sählingille, mikä siellä on yleensä käynnissä.

Voimaannuttavinta oli huomata, että voin muuttaa myös sellaisia asioita, joita olen pitänyt itsestäänselvinä. Esimerkiksi kuormalavapöytä oli puolison projekti, mutta jotenkin se ei koskaan oikein tuntunut istuvan muuhun ilmeeseen. Pöytä sai kuitenkin olla, koska se oli toiselle tärkeä. Kunnes tajusin kysyä, mitä mieltä herra itse oli.

Tajusin, että näennäisesti selviltä vaikuttavat ratkaisut eivät ole sellaisia. Kotini oli nimittäin täynnä juttuja, joista en ollut itse päättänyt, mutta kenties pitäisi. Esimerkiksi keittiön tanko ei koskaan erityisesti hivellyt silmää, mutta vaikutti sen verran käytännölliseltä, ettemme tunteneet tarvetta ottaa sitä poiskaan.

Jos kerrostuma toisensa perään on kotoisin edellisiltä asujilta, on turhaa ihmetellä, miksi koti ei tunnu täysin omalta.

Vähän olkkarinkulmaa. Siellä määkii lammas ja kamaa on, mutta askeleen lähempänä lopputulosta jo.

Vinkaan, että jos jokin mättää, älä anna näennäisen käytännöllisyyden tai muiden sanella ratkaisuja, vaan kyseenalaista. Kyseenalaista kaikki! En ole kaivannut keittiön tavaroiden vanhaa sijoittelua päivääkään sen jälkeen kun tanko nakattiin roskalavalle.

Piiloja on siis monella tasolla, hyviä ja huonoja. Huonoja piiloja ovat ne, jotka ylläpitävät epätyytyväisyyttä, hyviä ne jotka auttavat sietämään välttämätöntä. Kannattaa muistaa, että vaikka tavarat unohtuvat kaappien perukoille ja kellareihin, lastia kantaa helposti mukanaan. Karsiminen voi vapauttaa näkemään totunnaiset asiat uudessa valossa ja luopumaan myös sellaisista jutuista, joita aiemmin piti ehdottoman välttämättöminä.

Miten meidän kävi roskalavan kanssa? Arvaat varmaan, etten tyytynyt katselemaan sitä ikkunasta.

Lavalle lähti kolme pahasti kärsinyttä ovea, yksi hajonnut pimennysverho sekä se keittiön tanko. Roskalavalta tarttui mukaan tasapainotyyny (puolison työpaikalle) ja lasten potkulauta, josta eskari oli ikionnellinen. Lisäksi tiukan linjan kierrättäjinä pelastimme yhden SER-jätteeseen kuuluvan vedenkeittimen lajitellaksemme sen asianmukaisesti. Kaatiksellehan niillä ei ole asiaa. En nyt ollut ajatellut pelastaa lavalta mitään, sillä kamaa meillä on yli oman tarpeen, mutta toisaalta miksi heittää pois ehjiä, toimivia juttuja?

Toisen roska on toisen aarre, mietti eskari iltapotkutteluissaan.

Kotona on edelleen ratkaisuja, joita en ihan allekirjoita, mutta kaikkeen ei riitä ruuvari ja pari vapaata tuntia. Täytyy siis jatkaa karsimista ja odottaa kärsivällisesti, että aika ja finanssit sallivat käydä niiden isompien kokonaisuuksien kimppuun. Ainakin tiedän nyt vähän paremmin, mitä oikeastaan tavoittelen.