Maaliskuun hyinen harmaus ei varsinaisesti houkuttanut happihyppelylle. Hyvää aikaa karsimiselle siis!

Olen taas hieman eksynyt kaidalta polulta. Innostuin viikonloppuna marittamaan papereita, mutta niiden järjestely poiki myös muutaman syrjähypyn lasten kamppeisiin ja komonoon eli kaiken sekalaisen sälän maailmaan. Kodintekniikan lisäksi kaivoimme kellarista ison kassillisen lasten pieneksi jääneitä vaatteita ja vauvaleluja, jotka pitäisi viedä joko kirppikselle tai lahjoittaa pois.

Pelkkä papereiden joukkotuho ei tosiaan riittänyt, vaan karsimishimoissani innostuin tekemään pieniä muutoksia Taaperon syömäjärjestelyihin. Syöttötuolin babyset sai kyytiä ja tilalle tuli pelkkä turvakaari. Samassa rytäkässä päätimme vihdoin luopua valjaista, jotka viime keväänä hommasimme muksun karattua kesken ruokailun pöydälle ja sieltä päistikkaa lattialle. 

(Vannon, että tuolla lapsella on 8 elämää - kupsahduksesta ei meinaan jäänyt lommon lommoa vaikka lääkäri syynäsi typyn tarkkaan.)

Taaperon vauva-aikaa pakkailessa iski suunnaton haikeus. Nytkö pitäisi osata luopua kenties vikaksi vauvaksi jäävän tyllerön ensimmäistä vuotta paaluttaneista aarteista? Vauvasetti, valjaat ja turvakaukalo saivat käytännöllisen kirppistelijän sormet syyhyämään ja naputtelin jo ilmoitukset alueen kierrätysryhmään vailla sen suurempia tuskia. Sentimentaalisuus iski kuitenkin salakavalasti kaivettuani tiskikaapista Taaperon Ez Pz -ruokailualustat. 

Kyyneleet silmissä muistelin, kuinka jotakuinkin vuosi sitten vauva aloitti uransa kiinteiden ruokien parissa. Happy Bowliin oli katettu juhlavasti paksu kurkkuviipale ja vieressä äiti ja isi kannustivat ainakin yhtä jännittyneinä kuin vauva itse. Homma kuvattiin videolle asti. Kaikesta tästä olisi voinut kuvitella, että ollaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Kurkkugeddon. Ennen-kuva.

No tietenkään ei oltu, mutta kai tässä korjattiin jonkinlaista ruokailuihin liittyvää pettymystä esikoisen osalta. Luin sormiruokailusta jo Eskarin ollessa vauva, mutta tuolloin rohkeus ei riittänyt sen viemiseen käytäntöön, vaan soseet voittivat. Ensin ahkeroin niitä väsyneen äidin angstilla itse, sittemmin valmiit soseet astuivat kuvioon väsyttyämme loputtomilta tuntuviin öihin huonosti voivan lapsen kanssa. Epäilyjen ja lukemattomien kokeilujen jälkeen yksityislääkäriltä saatu maitoallergiadiagnoosi viitoitti valmisruokien polkua, sillä se tuntui uuden kynnyksellä helpoimmalta tieltä lapsen alkaessa vihdoin nukkua ja voida hyvin. Näin mentiin pidemmälle kuin kehtaan myöntää, mutta hiljalleen omat aivot taipuivat dieetin ympärille, ja aloimme sopeuttaa koko perheen ruokavaliota vastaamaan esikoisen tarpeisiin. Valmissoseet saivat jäädä joskus ennen päiväkotiin menoa. 

Kuopus on osoittautunut vähintään yhtä allergiseksi kuin isoveljensä, mutta hänen kanssaan sormiruokailu pelasi heti alusta pitäen. Olin ostanut ensimmäisiä kiinteitä aterioita varten tukun soseaineksia, mutta kurkkusuorituksesta lumoutuneena jäin seuraamaan mitä tapahtuu jos annan vähäsen avokadoa. Tai yhden kukinnon höyrytettyä parsakaalia. Ehkä pikkuisen pehmeäksi keitettyä bataattia. Palanen leipää. Lähes joka päivä jotain uutta. 

Ja vauva söi. Pyöritti sormissaan, muussasi alustaan, pyöritti hetken suussa ja muussasi taas lisää. Ja nautti silminnähden. Yhtään sosetta en hänelle koskaan keitellyt, vaan tyyppi sormiruokaili sapuskansa luontevasti siinä missä muut perheenjäsenet söivät omia aterioitaan. Kaikki tuntui ihmeen luonnolliselta ja helpolta, vaikka samaan aikaan olin itse tiukalla imetysdieetillä moninaisten allergiaepäilyjen vuoksi.

Ei siis liene ihme, että noihin ihmeellisiin silikonisiin alustoihin on latautunut vahvoja tunteita. Helliä muistoja ja onnistumisia. Luottoa vauvan kykyyn hoitaa homma kotiin rauhassa tutkiskellen ja ruokaan tutustuen, omilla ehdoillaan. Luottoa omaan äitiyteen ja siihen, että luonto hoitaa ja näistäkin allergioista selvitään. 

Tiedän, että lähes kaikissa pikkulapsiperheessä ruokailut ovat murheenkryyni ainakin jossain vaiheessa taivalta, mutta kahden allergisen vesan vanhempana olen kantanut varmasti enemmän kuin yhden ihmisen osan huolta lasten hengissä selviämisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta. Allergiaperheessä ruokailuun liittyy aina varjoja. Nouseeko tästä ihottuma? Palaako peppu punaiseksi ja kipeäksi jos kokeilemme jotain uutta? Kannanko taas yöllä itkevää lasta sylissä ja nousen aamuun luomet lyijynä painaen?

Väsymyksen lisäksi allergialapsen vanhempia painaa syyllisyys. Imetysdieetillä oleva äiti kantaa huonoa omaatuntoa siitä suklaapalasta, johon sortui synkällä hetkellä. Isät ja äidit pohtivat kuumeisesti, mikä ruoka nyt mahtaa olla kaatunut, kun lapsi piereskelee läpi yön kuin merimies. Olinko huolimaton vai onko jonkun tutun ruokatuotteen resepti muuttunut? Aina jossain väijyy ajatus - mitä teemme väärin, kun lapsi voi huonosti.

Ihmeesti sitä kuitenkin jaksaa, kun vaihtoehtoa ei ole. Eskarin kanssa olemme viittä vaille valmiit purkamaan ruokavalion pysyvästi, mutta Taaperolla taitaa olla vielä pitkä tie kuljettavana. Onneksi olemme jo aika rutinoituneita ruokavalioasioissa. 

Ehkä taipaleeni lasten ruokailujen kanssa on rinnastettavissa imetyspettymykseen. Viimeksi mainittua en ole onnekseni joutunut kokemaan, mutta lasten allergiat ovat kyllä olleet jonkinlainen kolaus äitiydelleni. Söin maitohappobakteereita ja vitamiineja läpi molempien raskauksien, mutta kahden lähes samanlaisen allergiakattauksen perusteella sopii olettaa alttiuden olevan geneettistä perua.

Mustikoita maailman iloisimmalta alustalta. Matala Mini Mat ostettiin Taaperon ensimmäiselle Tallinnanlomalle.

Mitä siis tehdä, kun karsittavien listalla on jotain, joka todella tuottaa iloa, kantaa mukanaan ihania muistoja ja positiivisia tuntemuksia, mutta päivittäistä käyttöä tai varsinaista tarvetta ei enää ole? Tuntuu, että valokuvat eivät ainakaan vielä riitä korvaajiksi. Lienee alistuttava siihen, että alan kattaa Taaperon välipalat uudelleen alustoille tai sitten siirrän ne tunnekategoriaan odottamaan harjaantumista tässä lajissa.

Olen jälleen vienyt maritukseni vahvasti metatasolle, mutta huomaan projektin käynnistävän jatkuvasti ajatuskulkuja, jotka on hyvä saada purettua. Nämä sivupolut tulevat olemaan olennainen osa blogia myös jatkossa

Palailen pian pohdintoihin papereista!